Mun piti kirjoittaa tällainen postaus jo muutama viikko sitten, mutta rehellisyyden nimissä, olen ollut aivan liian väsynyt edes ajattelemaan tätä erittäin epäaktiivista internetpäiväkirjaa. Kutsuisin tätä enemmänkin muistioksi, koska joskus tykkään lukea ihan ensimmäistä postausta hymynkaare huulilla. On ollut hauskaa ja jännittävää huomata miten paljon olen muuttunut blogin aikana. Olen nimittäin kasvanut ainakin kaksi metriä henkisesti noiden vuosien aikana, ja se on ihan hyvä juttu. 

Istun nyt vanhassa huoneessani patjalla. Huoneesta, jossa vietin varmaan eniten aikaa ikävuosina 10-23, on nykyään loihdittu lukuhuone. Asunto tuntuu isolta poismuuton jälkeen. Heräsin viime yönä ajatukseen, että en tiedä missä olen. Meni pari sekuntia, kunnes tajusin olevani entisessä huoneessani. Olen niin tottunut asumaan Jyväskylässä, että nykyään tuntuu oikeastaan vaan nostalgiselta käydä vanhempien luona. Lähden huomenna takaisin Jyväskylään, omaan kotiin. Ystäväni on luvannut hakea minut matkakeskukselta ja viedä minut asunnolle. Mukavaa, ei tarvitse kauheiden kantamusten kanssa kävellä taikka mennä bussilla. 

Kävin eilen uimahallilla moikkaamassa entisiä työkavereitani. Oli ihanaa vaan jutella ja vaihtaa kuulumisia, olen kaivannut niinkutsuttua "aikuista" seuraa, jotta jaksan yliopistolla taas nuorten vauhdissa. Pääsin jopa istumaan kassalle ja hetken takertelun jälkeen, homma sujui taas kuin leikiten. Muistin, että miksi pidin tuosta hommasta niin paljon vaikka aika-ajoittain olinkin burnoutin partaalla. Minä vaadin itseltäni ja muilta paljon, ja se kyllä näkyi työnlaadussa. En edes halua kommentoida nykyistä meinkiä, taso on laskenut kuin lehmän häntä. 

Kävin myös tänään uimahallilla ja kohtasin ensimmäistä kertaa seuraajani. Hän ei tiennyt minusta mitään, mutta minä tiesin hänestä paljon asioita. Ostin kupin teetä ja istuin kahvilaan. Katsoin kuinka hän työskenteli siinä minun entisellä paikallani, minun entisellä työtuolillani. Ajattelin sitä, miten vaikealta hänestä mahtaa ehkä tuntua tiettyjen asioiden opetteleminen. Minä istuin tuolle tuolille ensimmäistä kertaa 383 päivää sitten, enkä antaisi päivääkään tuosta opettavaisesta matkasta pois. Tutustuin niin moneen hienoon ihmiseen ja aion pitää heistä kiinni elämäni loppuun saakka. Nuo ihmiset tekivät tästä kotikaupunki-viikonlopusta niin unohtumattoman ja ihanan, että muistelen sitä hymy huulilla vielä joulunaikaan. 

Nyt on aika keskittyä taas yliopistoprojekteihin, see you next time.

Veronica <3