Olen nyt sulatellut huikean kuukauden sitä faktaa, etten tule asumaan kauaa tässä pienessä ympyränmuotoisen asemakaavan omaavassa pikkukaupungissa. Muuttoon on enää huikeat pari viikkoa, ja en oikein tiedä miten suhtautua kuten edellisessäkin postauksessa mainitsin. 

Heinäkuun aikana olen ollut enemmän tai vähemmän ahdistunut tulevaisuudesta, siitä että en mene töihin enää ensi viikon torstain jälkeen. Siitä, että joudun sanomaan heipat läheisille työkavereille ja koko tälle kaupungille. Tulenhan minä käymään täällä aina välillä, mutta en todellakaan matkusta yhden päivän vuoksi kymmentä tuntia.  Rantadun siis tähän pieneen pikkukaupunkiin muuton jälkeen ehkä vasta lokakuussa. 

Rakastan ajatusta siitä, että kohta on taas syksy ja talvi. Toivon oikein runsaslumista ja hyytävää talvea. Kumpa muutkin osaisivat ottaa talvesta ilon irti, kuin ainoastaan minä ja lapset. Kyllä minä ymmärrän sen, että kaikki eivät pidä talvesta mutta tuntuu että kaikkien tulisi pitää kesästä ja oikein trooppisista öistä. Kesällä voi tehdä paljon asioita, mutta niin voi myös talvellakin.  Onneksi ensi viikolla pitäisi hellittää, vaikka minulla on tuuletin muutaman sentin päässä sängystäni, ei se silti tuo riittävää helpotusta näihin öihin. 

Lauantaina, töiden jälkeen näin hyvää ystävääni. Kävimme kaupasta hakemassa juotavaa ja pientä syötävää, ennen kuin rantauduimme puistoon nauttimaan viilenevästä säästä ja toisistamme. Eipä aikaakaan, kun olimme matkalla paikalliselle terassille yksille ja vain ja ainoastaan yksille! Selitin ystävälleni, kuinka vaikeaa minun on hyväksyä sitä faktaa että kärsin jonkinasteisesta art blockista, eli en siis pysty luomaan yhtään mitään. En sitten visuaalisesti tai kirjoittaen, samaan lauseeseen tokaisin että näkisinpä edes jonkinlaisen unen joka ruokkisi taiteellista puoltani tai joka edes helpottaisi hyväksymään tuon tilanteen. 

Tätä postausta kirjoittaessa olen edelleenkin jonkinlaisessa sumussa, mutta ymmärrän miten välttämätön kyseinen blokki on tässä vaiheessa elämää. Unessa olin elämäni viimeisessä konsertissa oppilaana, soitin Bachin Arioson joka lukeutuu suosikkikappaleisiin. Konsertin jälkeen, tuli aika hyvästellä kaikki soittokaverit ja opettaja. Itkin koko hyvästien ajan, ja muistan levittäneeni käteni ammolleen sanoen: "Mä en tuu takaisin enää elokuussa, tulkaa antamaan mulle hali vielä viimeisen kerran." Halattiin ja pian tuli aika kävellä ulos musiikkiopiston ovista viimeisen kerran oppilaana. Muistan kuinka ahdistunut ja surullinen olin, kyynelten valuessa pitkin poskiani ja kuinka hoin äidilleni miten paljon olen rakastanut soittaa ja olla osa ryhmää. Totesin vielä samaan lauseeseen miten paljon olen rakastanut musiikkia enemmän kuin itseäni ja enemmän kuin elämää. Heräsin säpsähtäen ja siihen kuinka tyynyliinani oli märkä kyyneleistä. 

Kaikella on siis tarkoitus, ehkä tuo uni alitajuntaisesti käski ottamaan rauhallisemmin ja tekemään asioita omalla painollaan. Onhan tässä nyt suuria elämänmuutoksia tuloillaan. Yhdestä asiasta mä oon nyt jokseenkin varma, mä haluan myös musiikkikasvatukseen. 

Päivitys 2.8.2019.  

En koskaan saanut aikaiseksi julkaista tuota ensimmäistä postausta. Siispä kirjoitan nyt vähän fiiliksiä viimeisestä työpäivästä, joka siis oli eilen 1.8. ja miltä tuntuu olla samassa tilanteessa kuin vuosi sitten, työttömänä. Tosin vuosi sitten en edes osannut kuvitella millainen tulevaisuus minulla häämöttää edessä. 

Viimeinen työpäivä sujui jokseenkin haikeissa tunnelmissa. Olin ostanut työkavereilleni mansikkakakun kiitoseksi kuluneesta vuodesta. Fiiliksen pystyi aistimaan helposti myös lähimmästä työkaveristani, sillä hän oli jokseenkin vaisu. Hän myös oli ostanut minulle aivan ihania lahjoja "kaikkea tarpeellista Jyväskylään.", sekä aivan ihanan kortin, joka sai minut kyyneliin heti  ensisäkeestä lähtien. Tulen kaipaamaan tuota työkaveria ihan hirveästi, enpä olisi tuotakaan silloin vuosi sitten uskonut että jonkun kanssa voi bondata noin nopeasti ja niin lyhyessä ajassa. Oli oikeasti aivan hirveää sanoa hyvästi kaikille, vaikka käynkin satunnaisesti entisellä työpaikallani pääosin kohottamassa kuntoani kuntosalilla, kun se vielä on ilmaista kotikaupungissani ennen kuin silloiset työkaverini häipyvät ko. paikasta. 

--
Päivitys 8.8.2019. 

En vieläkään ole saanut aikaiseksi postattua. Kävin katsomassa suloista 20m2 asuntoani isäni kanssa. Maalataan listat ja pestään ikkunat, niin eiköhän siitä ihan hyvä pikkukoti saada aikaiseksi. Haaveilen posterstoren ihanista julisteista, sekä uudesta 140x200 cm sängystä. Tavallinen parisänky veisi aivan liikaa tilaa, joten tuo sopivan iso minulle sekä yövieraille. Kävin myös erään ihanan luona maanantaina, halailimme ja olimme lähekkäin. Oli tosin outoa suudella, koska olin 100% etten osaisi enää. Läheisyys kuitenkin tuntui todella hyvältä, katsotaan nyt mihin asti päädymme. Nyt on hyvä hetki julkaista tämä postaus. Katsellaan seuraavaa postausta vaikka sitten kun olen lopullisesti muuttanut Jyväskylään!