perjantai, 19. toukokuu 2023

Kotona taas!

..Niin siis, Jyväskylässä. Kuusi viikkoa kotipaikkakunnalla meni nopeasti, hieman liian nopeasti jos olen rehellinen. Isäni tokaisi, että 'etkös sinä kolmisen viikkoa ole ollut?' - no en, vaan kuusi viikkoa. 

Tuona aikana kerkesi tapahtua yhtä sun toista. Isoäitini menehtyi, pidimme kauniit hautajaiset lähisuvun kesken. Yhteensä vain 11 saattajaa mummon viimeisellä matkalla. Hermoilin, kävelin aivan tolkuttomasti (olen avautunut useaan otteeseen paino-ongelmastani täällä, mutta nyt näyttää hyvältä. Ensimmäisen ja viimeisen punnituksen väliltä paino on pudonnut noin seitsemän kilon verran. Vesipainoahan tuo on, mutta enköhän rohkaistu taas kuntosalille jossain vaiheessa!) 

Laiton pitkän viestin yliopiston koulutussuunnittelijalle, kertoen tunteistani ja siitä että olen todennäköisesti jäämässä joksikin aikaa sairaslomalle. Vastaanotto oli positiivinen ja kannustava, sovimme että otan yhteyttä häneen uudestaan, kun palaan takaisin kokopäiväiseksi opiskelijaksi. Olen stressannut myös finanssipuolta, mutta mikäli suunnitelmani etenevät odotetulla tavalla, palaan ansiotyöhön ensi vuoden keväällä, tai viimeistään alkukesästä, jahka saan ensin kandidaatin opinnot purkkiin. 

Olen myös pohtinut paljon eri vaihtoehtoja maisteriopintoja ajatellen. Meillähän on suora opiskeluoikeus varhaiskasvatuksen maisteriohjelmaan, mutta en tiedä haluanko jatkaa opintoja alalla, jota ei arvosteta ja jonka palkkaus on huono. Elämä on elämistä varten ja mieluummin tienaan ansioni työssä, josta oikeasti nautin. Ei, älkää käsittäkö väärin: Lapset ovat ihania, ja heidän kanssa on aivan ihanaa tehdä töitä. Varhaiskasvatuksen yksi parhaimpia puolia on se, että opetustuokiot voi toteuttaa haluamallaan tavalla: Kieltämättä jokainen toimintatuokio, jonka olen pitänyt on taidepohjainen. Lapset saavat toteuttaa itseään haluamallaan tavalla ja mikään ei palkitse niin paljon kuin lasten innostuneisuus aihetta kohtaan.

Kovasta työstä pitää myös saada kunnollinen korvaus. Ei riitä, että varhaiskasvatus on kutsumusammatti, ja sanonpahan vaan, päiväkodissa ei vaan leikitä. Mielestäni on myös aivan pöyristyttävää, että sisäänpääsyrajoja pitäisi laskea entisestään. Minkä ihmeen takia? Aloittaessani vuonna 2019 opinnot, kävi hyvin selväksi että monelle tuo on ainoastaan "helppo" väylä kasvatustieteelliseen ja kohti luokanopettajan opintoja (Totta kai ensiksi pitää suoriutua VAKAVA-kokeesta) ja fuksivuonna olin varmaankin 25 opintopisteen arvosta massaluennoilla aineen-,erityis - ja luokanopettajien kanssa. Eli pohja on tavallaan sama, mutta meillä palkka on roimasti huonompi mitä muilla. Olen pahoillani, tämän ei ollut tarkoitus olla mikään palopuhe varhaiskasvatuksen kriisistä, mutta tästä asiasta pitää puhua ja paljon. 

Matkustin eilen seitsemän tuntia julkisilla, voin sanoa että olin aivan poikki päästessäni kotiin. Päivän jännitysnäytelmät olivat vastaavanlaiset: Mannerheimintiellä on remontti, bussikuski varoitteli jo etukäteen että saattaapi olla ruuhkaa, mutta yritetään pysyä aikataulussa. Vaihtoaikaa HKI-JKL bussiin oli huikeat 40 minuuttia, joten manifestoin hiljaa mielessäni, että olisin ajoissa perillä. Onni oli myötä ja olinkin päämäärässä 10 minuuttia etuajassa. Kirjamellisesti juoksin pitkin kampin ostoskeskusta kantamuksieni kanssa, pikaisen jaloittelun jälkeen kävin ostamassa itselleni kampin k-kaupasta itselleni halvimman mahdollisen kolmioleivän, sekä pullollisen vettä. Aikaa minulla oli tässä vaiheessa noin 30 minuuttia. Hoin itselleni jatkuvasti mantraa, että tässä ei ole mikään kiire, syö ihan rauhassa

En tietenkään linkin aikataulua tutkiessa muistanut, että tänäänhän on tosiaan helatorstai, eikä busseja mene niin usein kuin yleensä. Olin tässä vaiheessa niin väsynyt ja nälkäinen, että pää ei meinannut enää toimia kunnolla. Pääsin onneksi kotiin ja avainkin toimi kunnolla. Meillä on siis sellaiset hotelliavaimet, jotka pitää päivittää viiden kuukauden välein. Viimeksi jäin lukkojen taakse -20 pakkasessa, jokseenkin kevyessä vaatetuksessa. Onnekseni eräs tuntematon naapuri päästi minut päivittämään avaimet ja homma oli sillä selvä. Kuten mainittua, olin niin väsynyt etten edes aluksi tajunnut miksei nintendo switch-pelikonsolini muodosta yhteyttä monitoriin, no joo..syyhän oli yksinkertainen: Olin unohtanut laittaa virrat päälle. Mahtavaa, sangessaan mahtavaa. Koska olin niin nälkäinen, tutkin kuivakaapin jokseenkin hätäisesti ja luojan kiitos, olin ostanut tonnikalaa ja purkissa oli vielä vähän riisiä. Söin siis köyhän opiskelijan annoksen: Riisiä ja tonnikalaa, ilman mitään tilpehöörejä. Olin niin onnellinen tuosta annoksesta. Purin myös matkalaukun saman tien, koska tiesin että olisin vaan vittuuntunut jos kaupasta tullessani olisi tuo urakka ollut vielä edessä. 

Kävin kaupassa puhelimen laskin visusti kourassa. Olin aiemmin keväällä osallistunut Finnpanelin kyselyyn ja sain siitä hyvästä 5€ lahjakortin k-kauppaan. Tästä hyvästä kauppalaskun suuruus oli huikeat 14€. Olen budjetoinut elämäni viikon verran eteenpäin, käytettävissä on 46,98€ joka päivälle. Ihan hyvä summa siis, ellen sanoisi. Ensi viikolla minulla on lääkärin vastaanotto, tiistaina pitää täyttää taas pino papereita, jotta lääkäri saa käsityksen tilanteestani. 

 

Kiitos lukemisesta ja pahoittelut jokseenkin mahtipontisesta postauksesta. 

Kirjoittelemisiin, 

Veronika

keskiviikko, 3. toukokuu 2023

Elämän kiertokulku


13.4. äitini herätti minut noin aamukuuden aikaan. Mummo on kuollut nukkuessaan. Ai? Se oli muistaakseni ensimmäinen asia, jonka sain sanotuksi. Mummoni sairasti vaikeaa Alzheimerin tautia ja viimeiset vuodet elämästään hän vietti muistisairaiden yksikössä. Jos olen aivan rehellinen, niin minusta tuntuu että mummo on ollut kuolleena jo useamman vuoden, viimeiseen kolmeen vuoteen hän ei kykenyt sanomaan sanaakaan. Hän vain makasi 24/7 sängyssä, autuaan tietämättömänä maailman menosta. Kuolema oli meille kaikille helpotus, hänen ei enää tarvitsisi "kärsiä" siinä kolkossa huoneessa. Silloin, kun hän vielä oli tolpillaan puhui hän useasti kuolemasta, hän toivoi että kuolisi nukkuessaan - kuolema tosiaan oli armollinen ja levollinen. Siitä olen iloinen ja olen iloinen niistä hetkistä hänen kanssaan. Lukuisista uimahalliretkistä, vierailuista mummolassa (olen siskoni täysi vastakohta. Hän rakasti olla mummolassa yötä, minä taas inhosin. Olen aina yleisesti inhonnut yökyläilyjä, pl. hotelliyöpymiset). 

Mummo oli aina niin kiltti. On asioita joita en koskaan sanonut hänelle, mutta uskon että sisimmässään hän tiesi miten paljon hänestä oikeasti välitin. En ole oikein osannut surra, vuosia sitten ajattelin että itkisin hysteerisesti kuolinuutista, mutta ei. Kävin aamulla kävelyllä ja rannassa annoin kyynelten tulla, voi olla että asiaa auttoi Harry Stylesin "Sign of the times"-kappale. Muistan myös mummon sanoneen, ettei häntä tarvitse surra. Juhlikaa mieluummin elämää, älkää kuolemaa. Hän kertoi eläneensä hyvän elämän ja uskon häntä. Nyt tätä postausta kirjoittaessa yritän taistella kyyneleitä vastaan, sitähän sanotaan että hautajaisten jälkeen suruprosessi voi kunnolla alkaa. Minä puran ajatuksiani kirjoittaen, sekä maalaten. Ne ovat aika abstrakteja taideteoksia, mutta ehkä ne kuvastavat ajatuksia. 

Hautajaisia vietimme viime viikon lauantaina. Siellä tuli sitten itkettyä ihan useamman nessun edestä, musiikki ja se miten vaari puhui mummosta sai minut ja muut herkistymään. Meillä ei ollut kukkalaitteita, ainoastaan ruusut, sillä valitettava totuus on se, että ne kukkalaitteet heitetään roskiin tilaisuuden jälkeen, ellei niitä oteta mukaan. Mummon uurna lasketaan tätini viereen, hän menehtyi 9-vuotiaana keuhkokuumeeseen. En koskaan nähnyt häntä (obviously), mutta kuvista näkee että meillä on samanlaiset hiukset. Hänellä hieman tummemmat kuin minulla, mutta silti yhtä laineikkaat. 

Lääkäriin on vielä kolmisen viikkoa aikaa. Olen jo kirjoittanut kolmisen sivua vaivoistani ja huolistani. En tiedä, pidetäänkö minua jotenkin extrana vai hysteerikkona, vaiko molempina. Totta kai olen huolissani itsestäni ja omasta jaksamisestani, niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin. Hah, olenpa ollut jokseenkin aktiivinen tämänkin blogin puolella, edellisestä postauksesta ei ole kulunut vuotta. Ehkä jossain vaiheessa käännän uuden sivun elämässäni ja aloitan uuden blogin jossain toisessa palvelussa. Blogspot olisi tuttu ja turvallinen vaihtoehto, mutta toisaalta..pidän vuodatuksesta. Vielä kun jaksaisin tehdä tälle tylsähkölle ulkoasulle jotain, tai jos jaksaisin ottaa jotain kuvia elävöittääkseni tätä blogia. No, ehkä joskus. 

Pitäkää itsestänne huolta ja pysykää terveinä! 

Veronika. 

PS. Blogi täyttää 10.5. 6 vuotta :) Jännää miten nopeasti aika kiitää. Vastahan olin 21-vuotias ja täytän kesällä 27. Vaikka tämä internetpäiväkirja on ollut hyvin epäaktiivinen (viime vuonna kirjoitin tasan yhden postauksen), on tänne silti kiva aina purkaa tuntoja ja ajatuksia. 

maanantai, 24. huhtikuu 2023

Ole hiljaa!

"Sun on vaan otettava niskasta kiinni. Kyllä se paino putoaa ja stressikin katoaa, kun olet laihempi." Nämä sanat sain taas kuulla läheiseltä. Mulla oli samoja ongelmia jo silloin, kun olin hoikka. Mun stressitasot eivät olleet koholla, aivan kuten ne nyt on. Liikaa tekemistä, liian vähän aikaa ja motivaatio on nollassa. 

Olen uupunut, todella uupunut. Sen myöntämiseen on mennyt aivan liian monta vuotta, katsokaas olen melko ylpeä persoona, enkä ole sellainen ihminen joka pyytäisi apua helposti. On pitänyt nöyrtyä, jotta olen "kehdannut" soittaa YTHS:lle varatakseni lääkäriajan. Sain sellaisen toukokuun lopulle, aion olla röyhkeä ja vaatia sairaslomaa. Tuntuu että olen viimeiset viisi vuotta suorittanut ja suorittanut, vailla minkäänlaista taukoa. Joko olen ollut töissä tai sitten olen opiskellut. Keho alkaa hiljalleen sanomaan itseään irti, minulla on ollut jo jonkin aikaa stressin aiheuttamia oireita. Verikokeiden tulokset on puhtaat, eli siis päänsäryt, unettomuus, ärtyisyys yms. johtuvat stressistä. Jotkut saattavat muistaa, kun syksyllä 2019 kerroin unettomuudestani, korjaantui se muutaman kuukauden sisään unilääkkeillä. Toivon samaa, sillä silmäpussit eivät tee minusta edustavan näköistä. 

Kyllähän minä tiedän ylipainon vaarat, totta kai. Jokainen tietää, mutta kehon ollessa jatkuvassa stressitilassa, on pudotus melko haastavaa. Ainakin mun mielestä. Nyt oletettavan sairasloman aikana annan itselleni luvan palautua ja rentoutua. En ajattele mitään opiskeluasioita. En kandia, en rästikursseja. Annan asioiden kulkea omalla painolla, asiat kyllä järjestyvät aikanaan, silloin kun minulla on aikaa ja jaksamista jatkaa opintoja. Mitään perusteitä sairasloman eväämiseen ei pitäisi olla, minullahan on se diagnoosit vuosilta 2020-2021. Pyydän myös terapeutin vaihtoa, sillä edellisen kanssa henkilökemiat eivät niin sanotusti osuneet yksiin ja muutenkin, minusta tuntuu että minun tulee käydä läpi koko elämänkaari, jotta saisin elämääni jotain selkeyttä ja järkeä. Ehkäpä se elämä muuttuu vielä iloksi. 

 

Mukavaa kevään jatkoa kaikille! 

Veronika

maanantai, 6. helmikuu 2023

Mitä jos mikään ei enää kinnosta?

..Tai mikä jos mikään ei enää tunnu miltään? 

Istuin lauantaina ruokapöydän ääressä ja mietin elämää. Miten omaa jaksamistani, miten oikein jaksan opiskella kun en oikein jaksa tehdä enää mitään? Miten tulen koskaan valmistumaan, jos tahti on tämä? Minulla olisi kahdeksan viiden opintopisteen kurssia suorittamatta. Tunnen oloni kuitenkin todella laiskaksi ja väsyneeksi. Olen pohtinut jo usean kuukauden ajan sairaslomalle jäämistä, sitähän minulle ehdotettiin jo keväällä 2020, mutta silloin en kokenut tilanteen olevan niin paha, kuin mitä se on nyt. Tietysti se, että suoritan kursseja 100% etänä vaikuttaa todella paljon jaksamiseen. Vaikka koen olevani introvertti, kaipaan silti sosiaalisia kanssakäymisiä. Onneksi mulla on kuitenkin kavereita tässä samassa talossa, joten en kuitenkaan koe olevani yksinäinen. 

Internet on jännä paikka. Viime helmikuussa uskaltauduin vastaamaan erääseen jodlaukseen, jossa etsittiin kavereita. Seuraavana päivänä olinkin jo uusien tuttavieni kanssa lounaalla yliopiston ruokalassa. Olen valmis tekemään paljon näiden ystävien vuoksi, jotta he olisivat onnellisia. Eerika ja Amanda ovat minulle kaikista läheisimpiä, ensimmäisenä mainittu asuu samassa talossa. Minä asun 3. kerroksessa ja hän 8. kerroksessa ja hän käy luonani melko usein kahvilla, tai sitten vaan juttelemme asioista syöden sipsejä. Kävimme myös viime viikolla elokuvissa ja olemme taas menossa perjantaina elokuviin. Ihan hauskaa oikeastaan, aina sielunkumppanuus ei tarkoita rakkautta sanan romanttisessa merkityksessä, vaan joskus sielunkumppani voi olla myös läheinen ystävä. 

Ystävyydestä puheen ollen. Katkaisin välit erääseen läheiseen ystävään kuuden vuoden ystävyyden jälkeen, olimme tunteneet toisemme 25 vuotta, mutta lähennyimme vasta vuonna 2016. Nyt kun ajattelen tuota suhdetta, niin se oli jo hyvin myrkyllinen jo usean vuoden ajan. Muut kaverit olivat jo muuttaneet pois minun kirjoitettuani ylioppilaaksi ja hän oli periaatteessa "ainut", jonka kanssa viettää aikaa kotipaikkakunnalla. Ei sillä, meillä oli oikeasti todella mukavaa ja nautin hänen seurastaan, hän on ekstrovertti kun taas minä olen varautunut introvertti. Olimme siis toistemme vastakohdat, mutta tulimme silti hyvin toimeen. 

Ihmissuhteet eivät ole aina helppoja ja tämä ex-ystäväni oli välillä haastava tapaus. Totta kai minäkin osaan olla hankala, minussakin on vikaa, mutta en ainakaan raivostu toisen onnistumisesta tai nauti toisen ihmisen nöyryyttämisestä julkisella paikalla. En myöskään harrasta mykkäkoulua, joka on ehkä pahin vallankäytön välineistä tai syyllistä muita omista virheistäni. Hän myös miltei onnistui rikkomaan erään toisen tärkeän ihmissuhteen "mielipiteillään" ja sanomisillaan. Hän "aiheutti" sen, että rupesin "inhoamaan" tiettyjä ihmisiä vaan sen takia, että hän inhosi heitä. Lainausmerkit sen vuoksi, että jokainen meistä on vastuussa omista tekemisistään ja sanomisistaan. 

Tuntuu niin hölmöltä ja samaan aikaan vapautuneelta, että olen vihdoin päässyt pois tuosta ihmissuhteesta. On kuitenkin myönnettävä, että silloin kun tilanne oli akuuteimmillaan mietin että pitäisikö minun vain laittaa hänelle viestiä, sanoa että olin väärässä ja anella anteeksiantoa. Luojan kiitos en toiminut näin, vaan pidin pääni ja annoin hänen mennä. Joskus suurinta rakkautta on se, että päästää sen ihmisen menemään, vaikka miten paljon häntä rakastaisit. Tietysti jotkut asiat muistuttavat hänestä ja silloin tulee tunne, että pitäisikö lähettää hänelle tämä kuva/linkki hänelle, mutta sitten muistan että en voi, tai enemmänkin että en saa enää ikinä mennä mukaan tuohon suhteeseen. 

Tiedän E, että käyt aina välillä lukemassa tätä blogia. Toivon sinulle vilpittömästi kaikkea hyvää. 

Mukavaa maanantaita kaikille, 

Veronika. 

torstai, 5. tammikuu 2023

Viides tammikuuta

Havahduin tänään siihen, että olen kirjoitellut tänne epäaktiiviseen internetpäiväkirjaani melkein kuuden vuoden ajan. Huomasin myös, että olen ties kuinka monta kertaa aloittanut elämäntapamuutoksen ja kertonut siitä täällä. No, eipä ole tullut tulosta. Kuten eräs tuttavani sanoi, uuden vuoden lupaukset kestävät maksimissaan kuukauden. Tällä kertaa asia on oikeasti toisin. Tehtävää on paljon, mutta lopussa kiitos seisoo. 

En minä sitten valmistunutkaan viime vuonna. Elämä ei ole oikeasti niin suoraviivaista, ja en jaksa pitää sen asian kanssa mitään kiirettä. Oma terveys ja erityisesti mielenterveys etusijalle. Jotenkin tuntuu siltä, että ensimmäistä kertaa vuosiin pistän itseni etusijalle. Elämänmuutos vaatii myös tietynlaisen ajattelumallin, siinä voi mennä reilu vuosi - jopa kauemminkin. Olen kuitenkin päämäärätietoinen ja tiedän mitä minun tulee tehdä saavuttaakseni ne asiat. Toivottakaa sohvaperunalle onnea salille, onneksi minulla on ystäviä jotka osaavat juurikin neuvoa syömisten ja liikkumisen kanssa. Ilman heitä tämä retki voisi olla vieläkin haastavampi. 

Haasteista puheen ollen. Olen viettänyt paljon aikaa vanhempieni kanssa, itse asiassa kirjoitankin tätä postausta vanhasta huoneestani. Kuinka monta kertaa olen tuonkin virkkeen kirjoittanut? Aika monta. Vaikka minulla on ystäviä opiskelupaikkakunnalla, koen silti oloni joskus ihan äärettömän yksinäiseksi. Jyväskylä ei muutenkaan ole tuntunut kodilta aikoihin. Tai siis, minulla on siellä koti, mutta silti..en koe oloani kotoisaksi siellä. Kaipaan rannikkoa ja erityisesti merta, valmistumisen jälkeen aion muuttaa takaisin etelä-suomeen. Paikkakuntaa en osaa vielä sanoa, Porvoo voisi olla kiva, tai sitten Helsinki. Olen taas kärsinyt enemmän ahdistus - ja paniikkikohtauksista kuin aikoihin, siinä otinen ja kolmas syy miksi olen viettänyt paljon aikaa tässä pienessä maailmanluokan pikkukaupungissa. 

Taas toivottelen teille oikein hyvää uutta (parempaa) vuotta 2023. Toivottavasti internetpäiväkirjan satunnaisille lukijoille kuuluu hyvää. Nauttikaa pakkaskeleistä, niin minä ainakin aion tehdä! 

Toivottavasti kirjoitan tänä vuonna useammin,

näkemisiin, 

Veronika