lauantai, 28. heinäkuu 2018

Ala-arvoista asiakaspalvelua

Mun piti kirjoittaa teille elämästäni Helsingissä, se jääköön toiseen kertaan. 


Jos ollaan rehellisiä, niin en edes muista saaneeni yhtä huonoa asiakaspalvelua, kuin kuluneen viikon aikana. 
Hommahan alkaa siitä, kun huomasin noin 3-4 kuukautta sitten puhelimeni bugivan entistä enemmän. Uskoin moisen asian hoituvan uusimman ohjelmistopäivityksen myötä, joka kas kummaa auttoikin - hetkellisesti. Puhelimen akku alkoi kuumeta pienessäkin käytössä, ja eiköhän jokaiselle ole melkeinpä päivänselvää, että kuumeneva akku voi olla mahdollinen paloturvallisuusriski. Tästä syystä, en enää lataa puhelintani öisin, vaan päivisin valvovan silmän alla. 


Otin yhteyttä markkoinoiden "helposti lähestyttävään" ja "palvelualttiiseen" teleoperaattoriin, joilta puhelimen hommasin. Olin jokseenkin hämmentynyt saamastani palvelusta. Ensin minua ei meinattu palvella ollenkaan, ja sitten kun vihdoin pääsin esittämään asiani, oli palvelu erittäin ala-arvoista ja törkeää. 
Minua vähäteltiin, ja sain kuulla että asia ei ole kyseisen teleoperaattorin päänvaiva, eivätkä he siis suostuneet toimitamaan puhelinta huoltoon. Olin jokseenkin pettynyt ja vihainen saamaani asiakaspalveluun, pahalla tuulella lähdin takaisin kotiin. Ongelma ei ratkennut tehdasasetusten palauttamisella, päinvastoin - nykyään tuntuu siltä, että ongelma on kaksinkertaistunut. Matkustin tämän asian vuoksi siis 54 kilometriä. 


Otin yhteyttä kyseiseen operaattoriin postitse, jolloin sain vastaukseksi ihmetystä kyseistä kauppaa kohtaan. Selitin vian, ja minua pyydettiin olemaan yhteydessä seuraavana päivänä. Soitin saamaani numeroon, jolloin puhelimeen vastasi tympääntyneen oloinen herra. Sain tismalleen saman vastauksen, kuin toissapäivänä "Ei ole meidän päänsärkymme." Tämä kyseinen herrasmies myös kehtasi h u u t a a minulle, maksavalle asiakkaalle! Jouduin useampaan otteeseen huomauttamaan kyseiselle aspalle, että hän on asiakaspalvelija. On todella jännittävää, että rahat kyllä kelpaa, mutta palvelua ei ole saatavilla. 

Olin saman päivän aikana yhteydessä juristiin, joka soitti milteinpä samalta istumalta kyseiseen firmaan. Juristini kertoi, kuinka puhelimeen vastannut asiakaspalvelija oli ollut kuulemma aivan peloissaan, ja lupasi hoitaa asian eteenpäin. Saatiinko tälle jutulle nyt viimein se toivottu lopetus?

No EI saatu. Sain taas uuden puhelinnumeron, johon soittaa. Puhelimeen vastasi taas yksi elämäänsä kyllästynyt henkilö (mistä näitä edes sikiää?). Kuvittelin puhuvani asiallisen asiakapalvelijan kanssa, mutta ilmeisesti hänellä oli kiire kahvitunnille, koska kesken asianselvityksen, oli tämä palvelija läimässyt luurin kiinni. Kyllähän sain taas uuden puhelinnumeron, johon tulisi soittaa jotta saisin asiaan selvyyden. 

Puhelimessa on siis takuuta ihan reippaasti jäljellä, joten siitä ei pitäisi kiikastaa. On jokseekin hermojaraastavaa yrittää saada selvyys tähän asiaan. Jotkut ovat joutuneet taistelemaan kyseisen firman kanssa useita kuukausia! Toivottavasti mulla käy hieman parempi tuuri tämän asian suhteen. 
Niin joo, ja se firma. Annan teille kolmen pisteen vihjeen: Deoksiribonukleiinihappo, mikä on tuon lyhenne?

 

maanantai, 9. heinäkuu 2018

Mikä minusta tulee isona?

Niinpä, siinäpä vasta pulma.

En siis päässyt opiskelemaan ensisijaiseen vaihtoehtooni. Yllättävää kyllä, mua ei edes pahemmin vituttanut koko asia, kun sain asian tietää pari viikkoa sitten. Heinäkuun ensimmäisellä viikolla sain tietää, että mut on hyväksytty opiskelemaan alaa x. Voin sanoa, että olin erittäin hämmentynyt kyseisestä uutisesta, mähän tein koko hakemuksen melkeinpä vitsillä. Olen kuitenkin päättänyt sivuuttaa tämän oivan mahdollisuuden, koska pystyn periaatteessa opiskelemaan samat asiat avoimen väylän kautta. Kyseessä on siis yksityinen oppilaitos paikkakunnalla x. Kuten arvata saattaa, kustannukset ovat myös sen mukaiset. Raha ei tosin ole mulle ongelma, selviäisin lukukausimaksusta helposti, mutta kun on pihi luonteeltaan, niin minkäs sille mahtaa...

Mä olen myös pohtinut sitä, että olenko mä hakenut tietyille aloille mun vanhempien ja sukulaisten painostuksesta. Ehkä se syy, miksen ole päässyt opiskelemaan, on pohjimmiltaan se, että mä sisimmässäni tiedän, ettei ala x ei ole mun juttu. Mun veri vetää musiikkilalalle ja ennenkaikkea lavalle. Puhuin itse asiassa tästä perjantaina mun ystävän kanssa. Me ollaan aikoinaan soitettu samassa orkesterissa, ja opiskeltu samassa musiikinteorian ryhmässä. Aihe lipsui väistämättä pääsykokeisiin ja opintoihin. Tuolloin lausuimme ystäväni kanssa tismalleen saman lauseen samaan aikaan "Mä olen aina sanonut, että mä en tee musiikista ammattia." Vaan kuinka ollakaan, ollaan molemmat melko varmasti hakemassa taideyliopistoon ensi yhteishaussa. 

Mussa on myös hiukan rappioromantikon verta. Mä myös haluaisin omistaa oman musiikkikahvilan, ja musiikkikirjakaupan. Voi, näen jo itseni hillumassa rennoissa vaatteissa hytkymässä tiskillä, kuunnellen jotain kevyttä ja iloista musiikkia. Yksi toinen mun romanttisista haaveista on kohdata mun unelmien mies Museum of modern artissa, New Yorkissa. Ei, elämä ei seilaa kuin sinkkuelämässä. 

Jos tätä blogia sattuu lukemaan joku, joka jäi myös ilman koulupaikkaa. Ei hätää, sä et ole typerä. Nyt ei vaan ollut sun vuoro, kenties se on vuoden - kahden päästä. 

perjantai, 15. kesäkuu 2018

A j a t u k s i a

Rehellisesti en muista, että milloin viimeksi olisin ollut näin väsynyt. Varmaankin huhtikuussa, kun olin ensin hereillä 19 tuntia, käyden pääsykokeissa ja matkustaen yhteensä kyseisen rulianssin vuoksi. Jos totta puhutaan, niin tein samanlaisen reissun 10.-11.6. välisenä aikana. Kävin siis soveltuvuuskokeissa, ryhmätilanne meni varsin mukavasti, mutta yksilöhaastattelu oli täyttä kidutusta. Onneksi mulla on melko selvät sävelet sen suhteen, että mitä teen jos en pääse yliopistoon. Näillä näkymin pääsisin vuodeksi töihin infopisteelle, palkkahan ei ole mikään maailman paras, mutta kyllä sillä itsensä ja kissansa elättää. 

Oon myös miettinyt sitä, että onko varhaiskasvatus sittenkään mun juttu. Nämä ajatukset on vallannut mun mielen yksilöhaastattelun vuoksi. Joo, totta kai niiden pitää olla neutraaleja - ja tuossahan myös testataan sitä paineensietokykyä. Jos mä pääsen yliopistoon, niin mä en siltikään tiedä, että olisinko mä sittenkään onneni kukkuloilla. 

Olisinko mä onnellinen jollain toisella tavalla? Mitä jos uusi vuosi toisi mulle mahdollisuuden uuteen seikkailuun? Mitä jos mä löytäisin itselleni kumppanin, johon mä voisin luottaa ja rakastua? Mä kaipaan rakkautta, yleensä mä kiistän kaikki mun tunteet. Parempi olla yksin, kuin kaksin. Kykenenkö mä tekemään ketään onnelliseksi, ja kuinka kauan tuollainen suhde ylipäätään kestää? Olisinko mä onnellinen? Mitä enemmän mä mietin tätä asiaa, sitä enemmän mä toivon, että mä menisin töihin. Ehkä musiikkikasvatus olisi mulle se juttu. Mä olen kuitenkin harrastanut musiikkia 20 vuotta, miksen mä kokeilisi siipiäni sillä saralla? Mulla olisi vuosi aikaa verestää teoriat ja kappaleet priimakuntoon. 

Mä täytän sunnuntaina 22. Neljä vuotta sitten, mulla oli aivan eri ääni kellossa. Musta oltiin koulimassa kevään 2015 ylioppilasta. Mä sain lakin ja rahaa, paljon rahaa. Musta piti tulla joku valtion virkamies, mutta toisin kävi. Tässä mä istun, lapsuudenkodin huoneessa kirjoittaen tätä postausta. Ehkä ensi vuonna teille kirjoittaa maailman onnellisin tyttö. Mä uskon, että mä kuitenkin ottaisin sen koulupaikan vastaan, jos sitä tarjottaisiin mulle. Ajatus muutosta ahdistaa, onko paikkakunta x sittenkään niin kiva paikka? Voiko musta koskaan tulla hyvää varhaiskasvattajaa? 

Olen päättänyt, etten märehdi moista asiaa liikaa. Mä aiheutan itselleni ainoastaan vatsahaavan liiallisella stressillä. Olisihan tolla muutolla suuri vaikutus mun elämään. Uudet kaverit ja kuviot, uusi paikkakunta. Mun ajatukset on vielä niin sekavia, että ota niistä selvää. Tosin, lupaan kertoa että mikä tämän tarinan lopputulema on. Pääsenkö, vai enkö pääse. 

sunnuntai, 20. toukokuu 2018

Pimeys

 

Tuntuuko susta joskus siltä, että sä voisit tuhota koko maailman? Tuleeko sulle usein sellaisia ajatuksia, että sä olet nolla ja ettei sulle koskaan tapahdu yhtään mitään, kun puolestaan sun lähipiiri velloo onnellisuudessa ja sä vellot yksin sun ongelmiesi kanssa? 

Mulle tapahtuu usein näin, koen olevani saamaton, tyhmä, idiootti luuseri, josta ei koskaan tule yhtikäs mitään. Mun ongelmat juontaa juurensa ala-asteen lopulle, jolloin mua syrjittiin miltein koko luokan voimin. Joskus musta tuntui, että myös meidän opettaja oli niiden mulkkujen puolella. Mä sanoin itselleni ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana sanat, joita yksienkään huulien ei tulisi koskaan muodostaa: "Mä tapan itseni."

En koskaan sanonut noin julkisesti, vaikka mieli teki, useastikin. Mä en oikeasti tiennyt miten purkaa mun ahdistus oikealla tavalla, siispä mä tein kaikkea aivan helvetin typerää. Koitin esimerkiksi ostaa kavereita, ostamalla niille meikkejä, tarjoamalla ruoat hesburgerissa. Kait mä tuolloin uskoin, että rahalla voi ostaa ihan kenet tahansa, kunhan vaan inveistoi tarpeeksi pääomaa tarkoitusperään. Nyt, 21-vuotiaana mä varmaan ravistelisin tuota 11-vuotiasta tyttöä, kehottaisin vaikka pitämään päiväkirjaa tai keksimään uuden harrastuksen, ihan mitä vaan että tuo 11-vuotias olisi päässyt eroon noista piireistä. 

Onneksi mulla oli musiikkiharrastuksen myötä myös ne selloryhmän kaverit, joiden kanssa hengasin aina välillä. Pääosin mä olin paljon yksinäni, tai sitten vanhempien kanssa mökillä. Ei se mua haitannut, en mä edes kaivanut kavereita. Mulle riitti, että mulla oli rakastavat vanhemmat joiden kanssa me käytiikin huvipuistoissa ja ulkomailla. Niin, ja mä rakastin (ja rakastan edelleen) lukea kirjoja ja uppoutua fantasiamaailmoihin. Se on edelleenkin mun henkireikä, siten mä pääsen pakoon kaikkea sitä, mikä ahdistaa - edes hetkeksi. 

Yläasteella mä onneksi tutustuin kahteen aivan ihanaan ihmiseen, koin ensimmäistä kertaa olevani osa porukkaa ja sain myös ensikertaa kokea mitä on aito ystävänrakkaus. Mä en rehellisesti edes muista, että olenko mä koskaan riidellyt mun parhaan kaverin kanssa. Totta kai meillä on ollut kinaa, se nyt kuuluu asiaan. Puhunkin nyt sellaisesta, että "Välit poikki, en enää ikinä puhu sulle." - riidasta. Mun paras ystävä kannusti mua aikanaan hakemaan apua mun ongelmiin. 

Masennus ei ole mikään leikin asia, mä en pidä siitä miten ihmiset pitää sitä tekosyynä laiskotteluun. Mä tiedän kyllä, miltä se tuntuu kun ahdistus ottaa vallan, mutta sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Sanotaan vaikka niin, että tuntuu siltä että sydämessä on möykky, ja että se möykky hiljalleen ja salakavalasti tukehduttaa "isäntänsä". 

Alkuaikoina, mun perustunteet oli ahdistus,suru ja viha. Mä tukahdutin kaikki pienetkin ilon, ja onnistumisen tunteet syvälle. Musta oli erittäin vaikeaa saada yhtään mitään irti, koska mua ei yksinkertaisesti jaksanut kiinnostaa kukaan tai mikään. Mä tiedän, mä pistin ihmisiä koville tuona aikana, erityisesti mun vanhemmat sai kokea tuta mun vihan ja ahdistuksen. Kyllä mun äiti kerran suutuspäissään meinasi heittää mut pois kotoa, onneksi asiat saatiin puhuttua ja sain jäädä. 

Se on tosi ahdistavaa, kun ei voi olla onnellinen toisen puolesta. Vääjämättäkin tulee sellainen olo, että "taas toi onnistui, sillä ei koskaan mene mikään pieleen." Tämähän on erittäin naiivi ja typerä ajattelutapa. Me kaikki kohdataan joskus pettymyksiä, joskus suurempia toisinaan taas pienempiä. Pettymyset ja vastoinkäymiset kuuluu elämään, mutta kyllä jokaisella on siinäkin suhteessa rajansa. 

En mä koskaan ilkeyttäni ole halunnut kenellekään mitään pahaa. 10 vuotta mielenterveydellisistä ongelmista kärsineenä voin sanoa, että en mä aina voi enkä edes halua pitää sitä pahaa oloa sisälläni. Joskus on vaan päästettävä menemään ja suoltaa kaikki paska koko maailman niskaan. Sen jälkeen, kaikki on taas hyvin, ainakin hetken aikaa. 

IMG_20180514_212656586.jpg

perjantai, 9. maaliskuu 2018

Pelihelvetti

Jotenkin musta tuntuu, että aloitan jokaisen postaukseni sanoilla "Hei taas, pitkästä aikaa". Mitä sitä turhia kiertelemään ja kaartelemaan, viimeisimmästä postauksesta on kulunut jo tovi. Mun elämässä ei ole tapahtunut yhtikäs mitään kirjoittamisen arvoista. Tai musta ainakin tuntuu siltä. Viimevuoden loppupuoliskolla tein peliarvosteluja japanilaisista otome-peleistä. Joo, just niistä joita pelaa kaikki epätoivoiset ja romantiikan nälkäiset luuserit. 

No ei vaiskaan, ihan hauskaa viihdettä ne on ollut. Ainut vaan, että ne maksaa. Yksi route on sen 4€, ja noihin peleihin jää helposti koukkuun. Alkuvuodesta 2016, lähes vuoden kestäneen parisuhteen päätteeksi mä latasin ihan ensimmäisen otomepelini. Ihan mielenkiinnosta mä kokeilin, ja hupskeikkaa. Pian huomasin olevani lähes 250€ köyhempi. Kyllä, ja toi on mulle aivan helvetin suuri summa. 

Miettikää nyt, mitä kaikkea tuolla saa! Ruokaa, vaatteita, päivittäistavaroita! Mä en edes alkuun tajunnut alkavaa ongelmaani rahapelien kanssa. Tunnen itseni luuseriksi ja häviäjäksi, koska noista peleistä ei esimerkiksi voi voittaa yhtikäs mitään. Tuohon aikaan olin työtön, ja tukiakaan ei tullut mitenkään erityisesti. Mun päivät koostu pelaamisesta, ja silloin kun en pelannut, ajattelin pelaamista ja uusia story linejä, joita kääntäjät käänsi japanista englanniksi. 

Mua oikeasti harmittaa se, miten helposti oon ollut vietävissä. Miten monta tapahtumaa multa on mennyt sivu suun "kiireiltäni". Eihän mulla mitään kiireitä ollut, mä vaan halusin olla mun omassa utopistisessa maailmassa 2D miesteni kanssa. 

Muistan, kun istuin pizzeriassa ystäväni kanssa baarikierroksen jälkeen. Mä päätin avautua mun "ongelmasta", ja mikä olikaan ystäväni reaktio? "Ei sulla mitään ongelmaa ole, en ainakaan näe sitä päälle päin!" Tuon kommentin voi myös laittaa humalan piikkiin, eikä tuohon keskusteluun koskaan palattu. Ei sillä, toivon hartaasti ettei ystäväni edes muista tuota keskustelua. Riittää, että mä muistan ja että tiedostin ongelman pelaamisen kanssa ensimmäisen kerran.

Tuo ilta muutti mun elämän. Mullahan OLI ongelma pelaamisen kanssa, ja ties mihin mittakaavoihin se olisi paisunut jos en olisi myöntänyt asiaa itselleni. Hiljalleen, mä vähensin mun pelaamista. Pelasin niitä jo ostettuja tarinoita, ja askel askeleelta, mä pääsin eroon mun pakkomielteisestä pelaamisesta. 

Mä veikkaan, että jos olisin kirjoittanut peliarvosteluja pahimpaan aikaan, niin mulla ei välttämättä olisi enää lantin lanttia, ja makaisin jossain Kampin likaisella lattialla kerjäämässä rahaa ruokaan. 

Mun suhde pelaamiseen on nykyään terve. Mä pelaan ehkä kerran viikkoon, ja se riittää mulle nykyään. Lopetan aina mun arvostelut sanoihin "Pelaa vastuullisesti". Voisin varmaan mennä johonkin rahapeliyhdistykseen kertomaan mun kokemuksesta. Olen onnellinen, ettei pelihelvetti enää kontrolloi mun elämää, vaan minä itse.