perjantai, 23. elokuu 2019

Ajatuksia omillaan asumisesta

Heippa! 

Olen asunut viikon omillani ja tämä on oikeastaan sellaista millaista kuvittelinkin, rauhallista ja leppoisaa. Tietty rahanmeno aluksi kauhistutti hankintoja tehdessä, mutta kuten äitini sanoi järkevästi "Se kirpaisee vaan kerran." koen myöskin, että olen ansainnut hieman hemmottelua liki vuoden rankan työrupeaman jälkeen.  Koulu alkaa 2.9., eli voin lomailla vielä reilun viikon ihan rauhassa rennosti ottaen. Opintojen aloittaminen jännittää hieman, koska olen viimeksi istunut oppitunnilla tammikuussa 2015. Uskon myös, että pääsen nopeasti myös opiskelurytmiin ja keväällä opiskellessani pääsykokeisiin, nautin opiskelusta vaikkei jokainen artikkeli herättänytkään minussa juurikaan minkäänlaista mielenkiintoa (lue: lihan ontologia..) 

Jyväskylä on kohdellut minua hyvin tähän asti, tapailen erästä kiinnostavaa miestä ja toivon että tästä tulee jotain suurta, en paljasta vielä tämän enempää koska se toisi huonoa onnea. Olen hieman taikauskoinen tällaisten asioiden suhteen, heh. 

Viihdyn asunnossani hyvin, naapureita en ole tavannut sillä meillä on ilmeisesti aika erilaiset elämänrytmit. Tiedän ainoastaan seinänaapuristani sen, että hän on ilmeisesti rokkimiehiä sillä hän tykkää huudattaa 1950-luvun rokkia täydellä volyymilla juuri silloin kun haluaisin tehdä jotain keskittymistä vaativaa asiaa. Olen myös taas aloittanut vesiväreillä leikkimisen, joka toimii terapeuttisena toimintana koska rehellisesti sanottuna vietän aivan liikaa aikaa puhelimellani. No, asia korjautunee pian kun opinnot alkavat, saan ajatukset pois muualle sosiaalisesta mediasta. 

Olin melko varma Jyväskylään muuttaessani, että kaikki ongelmat ratkeaa nappia painamalla. Tuntuu siltä että olen entistäkin masentuneempi, en oikein jaksa mitään tai ketään. Pitänee ottaa "niskasta kiinni" ja tunkea opiskelijaterveydenhuoltoon, koska ahdistus ja itseä alas polkevat ajatukset aiheuttavat vaan enemmän tuhoa. 

torstai, 8. elokuu 2019

Ajatuksia tämänhetkisestä elämäntilanteestani

Olen nyt sulatellut huikean kuukauden sitä faktaa, etten tule asumaan kauaa tässä pienessä ympyränmuotoisen asemakaavan omaavassa pikkukaupungissa. Muuttoon on enää huikeat pari viikkoa, ja en oikein tiedä miten suhtautua kuten edellisessäkin postauksessa mainitsin. 

Heinäkuun aikana olen ollut enemmän tai vähemmän ahdistunut tulevaisuudesta, siitä että en mene töihin enää ensi viikon torstain jälkeen. Siitä, että joudun sanomaan heipat läheisille työkavereille ja koko tälle kaupungille. Tulenhan minä käymään täällä aina välillä, mutta en todellakaan matkusta yhden päivän vuoksi kymmentä tuntia.  Rantadun siis tähän pieneen pikkukaupunkiin muuton jälkeen ehkä vasta lokakuussa. 

Rakastan ajatusta siitä, että kohta on taas syksy ja talvi. Toivon oikein runsaslumista ja hyytävää talvea. Kumpa muutkin osaisivat ottaa talvesta ilon irti, kuin ainoastaan minä ja lapset. Kyllä minä ymmärrän sen, että kaikki eivät pidä talvesta mutta tuntuu että kaikkien tulisi pitää kesästä ja oikein trooppisista öistä. Kesällä voi tehdä paljon asioita, mutta niin voi myös talvellakin.  Onneksi ensi viikolla pitäisi hellittää, vaikka minulla on tuuletin muutaman sentin päässä sängystäni, ei se silti tuo riittävää helpotusta näihin öihin. 

Lauantaina, töiden jälkeen näin hyvää ystävääni. Kävimme kaupasta hakemassa juotavaa ja pientä syötävää, ennen kuin rantauduimme puistoon nauttimaan viilenevästä säästä ja toisistamme. Eipä aikaakaan, kun olimme matkalla paikalliselle terassille yksille ja vain ja ainoastaan yksille! Selitin ystävälleni, kuinka vaikeaa minun on hyväksyä sitä faktaa että kärsin jonkinasteisesta art blockista, eli en siis pysty luomaan yhtään mitään. En sitten visuaalisesti tai kirjoittaen, samaan lauseeseen tokaisin että näkisinpä edes jonkinlaisen unen joka ruokkisi taiteellista puoltani tai joka edes helpottaisi hyväksymään tuon tilanteen. 

Tätä postausta kirjoittaessa olen edelleenkin jonkinlaisessa sumussa, mutta ymmärrän miten välttämätön kyseinen blokki on tässä vaiheessa elämää. Unessa olin elämäni viimeisessä konsertissa oppilaana, soitin Bachin Arioson joka lukeutuu suosikkikappaleisiin. Konsertin jälkeen, tuli aika hyvästellä kaikki soittokaverit ja opettaja. Itkin koko hyvästien ajan, ja muistan levittäneeni käteni ammolleen sanoen: "Mä en tuu takaisin enää elokuussa, tulkaa antamaan mulle hali vielä viimeisen kerran." Halattiin ja pian tuli aika kävellä ulos musiikkiopiston ovista viimeisen kerran oppilaana. Muistan kuinka ahdistunut ja surullinen olin, kyynelten valuessa pitkin poskiani ja kuinka hoin äidilleni miten paljon olen rakastanut soittaa ja olla osa ryhmää. Totesin vielä samaan lauseeseen miten paljon olen rakastanut musiikkia enemmän kuin itseäni ja enemmän kuin elämää. Heräsin säpsähtäen ja siihen kuinka tyynyliinani oli märkä kyyneleistä. 

Kaikella on siis tarkoitus, ehkä tuo uni alitajuntaisesti käski ottamaan rauhallisemmin ja tekemään asioita omalla painollaan. Onhan tässä nyt suuria elämänmuutoksia tuloillaan. Yhdestä asiasta mä oon nyt jokseenkin varma, mä haluan myös musiikkikasvatukseen. 

Päivitys 2.8.2019.  

En koskaan saanut aikaiseksi julkaista tuota ensimmäistä postausta. Siispä kirjoitan nyt vähän fiiliksiä viimeisestä työpäivästä, joka siis oli eilen 1.8. ja miltä tuntuu olla samassa tilanteessa kuin vuosi sitten, työttömänä. Tosin vuosi sitten en edes osannut kuvitella millainen tulevaisuus minulla häämöttää edessä. 

Viimeinen työpäivä sujui jokseenkin haikeissa tunnelmissa. Olin ostanut työkavereilleni mansikkakakun kiitoseksi kuluneesta vuodesta. Fiiliksen pystyi aistimaan helposti myös lähimmästä työkaveristani, sillä hän oli jokseenkin vaisu. Hän myös oli ostanut minulle aivan ihania lahjoja "kaikkea tarpeellista Jyväskylään.", sekä aivan ihanan kortin, joka sai minut kyyneliin heti  ensisäkeestä lähtien. Tulen kaipaamaan tuota työkaveria ihan hirveästi, enpä olisi tuotakaan silloin vuosi sitten uskonut että jonkun kanssa voi bondata noin nopeasti ja niin lyhyessä ajassa. Oli oikeasti aivan hirveää sanoa hyvästi kaikille, vaikka käynkin satunnaisesti entisellä työpaikallani pääosin kohottamassa kuntoani kuntosalilla, kun se vielä on ilmaista kotikaupungissani ennen kuin silloiset työkaverini häipyvät ko. paikasta. 

--
Päivitys 8.8.2019. 

En vieläkään ole saanut aikaiseksi postattua. Kävin katsomassa suloista 20m2 asuntoani isäni kanssa. Maalataan listat ja pestään ikkunat, niin eiköhän siitä ihan hyvä pikkukoti saada aikaiseksi. Haaveilen posterstoren ihanista julisteista, sekä uudesta 140x200 cm sängystä. Tavallinen parisänky veisi aivan liikaa tilaa, joten tuo sopivan iso minulle sekä yövieraille. Kävin myös erään ihanan luona maanantaina, halailimme ja olimme lähekkäin. Oli tosin outoa suudella, koska olin 100% etten osaisi enää. Läheisyys kuitenkin tuntui todella hyvältä, katsotaan nyt mihin asti päädymme. Nyt on hyvä hetki julkaista tämä postaus. Katsellaan seuraavaa postausta vaikka sitten kun olen lopullisesti muuttanut Jyväskylään! 

sunnuntai, 14. heinäkuu 2019

Uusi alku

Muutama viikko sitten itkin onnesta. Sain vihdoin sen tiedon, jota olen odottanut jo viime vuodesta: Minut on hyväksytty opiskelemaan Jyväkylän yliopistoon kasvatustieteitä!

Tunteet on heitelleet aika radikaalisti nyt näiden muutamien viikkojen ajan. Toisinaan olen ihan innoissani, ja toinen puoli minusta on taas ihan kauhusta jäykkänä. Eniten minua pelottaa se, että "osaanko" enää opiskella. Olen lohduttautunut ajatuksella, että ehkä minulla on hitusen enemmän aikaa opiskella ja omaksua opiskeltavat asiat kuin vain huokeat 27 päivää.  Myöskin tieto maisemanvaihdoksesta helpottaa, pystyn aloittamaan uuden elämän uudessa kaupungissa. 

Asunto mulla on jo hankittu, ja menen käymään asunnolla ensimmäistä kertaa elokuussa. En ole edes nähnyt kuvia ko. asunnosta, sillä hommasin asunnon ylioppilaskylästä joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä kampuksesta, jolla tulen opiskelemaan seuraavat 5 vuotta, jahka siis päädyn opiskelemaan maisteriksi asti. Asunto on pieni, vaivaiset 20m2, onneksi olen vähään tyytyväinen. Yhtä asiaa olen kuitenkin himoinnut opiskelupaikan varmistuttua: Ikean parisänkyä, jossa on vedettävät laatikot. Olen järkeillyt rahanmenon siten, että kun asunto ei ole kovinkaan suuri niin säilytystilakin on rajallinen. Tästä syystä on suorastaan järkevää hommata ko. sänky, juurikin niiden vetolaatikoiden takia. Niin, ja onhan  se kivempi sitten kutsua kavereitakin kylään, ettei tarvitse toista passittaa lattialle nukkumaan. 

Asuntoon saa tehdä pientä pintaremonttia ja järjestö jopa tarjoaa maalit sekä muun korjaussarjan ihan kuluitta, kuinka siistiä! Nyt pitäisi sitten ensin vaan käydä asunnossa ja ruveta miettimään kompaktia ja toimivaa sisustusta. Tavoitteenani on, että olen asunut opiskelupaikkakunnalla vähintäänkin 3 viikkoa ennen opintojen alkua. 

Tunteista vielä, olen diagnosoinut vanhemmilleni eroahdistuksen. Joka asiasta pitää vääntää ja etenkin äidin on pitänyt näyttää minulle kuinka hän on "oikeassa" ja minä väärässä, vaan koska muutan ensi kertaa omaan asuntoon. Jep, vasta 23-vuotiaana. En minä ole sitä koskaan jaksanut ajatella mitenkään nolona, ainoastaan silloin kun olen tavannut jonkun uuden tutun on ratkaisuni saattanut tuntua lapselliselta ja siltä, että olen takertunut vanhempiini. 

Asiahan ei ole näin, ei sitten ollenkaan. Vanhempani ovat tarjonneet minulle edullista asumista, eli olen toisin sanoen olen maksanut vanhemmilleni vuokraa siitä. Toisinaan, en ole suorittanut tilisiirtoa, vaan maksanut laskuja ja ostanut ruokaa. Ihan semmosta perushomaa. Vanhempien katon alla asuminen on mahdollistanut myös sen, että olen saanut rauhassa kerryttää varoja, eikä mun ole tarvinut venyttää penniä oikeastaan missään asiassa.  Tietty vanhempien kanssa aikuisiällä asumisessa on myös monia huonoja puolia, mutta jokainen tyylillään. Joillekin tämä järjestely käy loistavasti, jotkut taas lentävät pesästä heti tilaisuuden tullen. 

Työkavereita tulee tietenkin ikävä, etenkin lähintä kolleegaa, jonka kanssa vietän 7,75 tuntia päivässä viiden päivän ajan. Luulisi, että jossain vaiheessa toisen naama alkaisi vituttaa. Ihme kyllä, meille ei ole vielä tapahtunut moista. Onhan meillä vielä muutama viikko aikaa ärsyyntyä toisiimme ihan kunnolla, tuskin moista tapahtuu kun ei tähänkään mennessä ole tapahtunut. Menemme itseasiassa ensi lauantaina juhlistamaan työkaverini syntymäpäivää ravintolaan ja sen jälkeen muutamaan baariin, ehkä innostumme jopa viettämään aikaa seurahuoneella! 

Tämä postaus on hyvä päättää tähän, voi olla että laitan kuvia uudesta asunnostani ja kerron lisää mietteitä yksinasumisesta, sekä opinnoista. 

maanantai, 17. kesäkuu 2019

#23

17.6. on se päivä, kun ikämittariin tulee taas uusi lukema, 23. Minua ei edes kiinnosta juhlia moisia juhlia, sillä 23 on jokseenkin mitätön luku. Seuraavat syntymäpäivät pidän varmaan 25-vuotiaana. 

Seikkailin viime viikolla keski-suomessa ja pääkaupunkiseudulla, neljän päivän seikkailun saldoon kuului paljon läheisyyttä, jonka kaipuusta olen kirjoittanut kevään ja talven aikana. Lauantai-iltana onnistuin murtamaan häntäluuni, eipä tähän juuri mikään muu auta kuin kipulääkkeet ja se että yritän istua mahdollisimman mukavassa asennossa niin kotona kuin töissäkin. 

Ahdistuskohtauksia on ollut enemmän tai vähemmän kuluneen kevään aikana, mutta olen aina selvinnyt niistä jotenkin. Töitä on taas ollut enemmän kuin oikeasti jaksaisin tehdä. Jos jotain positiivista työpaikkani aukioloajoista pitäisi keksiä, niin ainakaan mun ei tarvitse herätä 4:30 aamuvuoroon, vaan voin hyvällä omallatunnolla herätä vaikka kahdeksalta, koska työt alkaa vasta yhdeltätoista. Saan myöskin nauttia läheisimmän työkaverini seurasta, koska olemme töissä jatkuvasti samaan aikaan. Nyt  hän on ansaitulla lomalla, ja palaa takaisin sorvin ääreen vasta ensi viikolla, mikä siis tarkoittaa sitä että olen tämän viikon yksin töissä. 

Nyt toivotan teille kaikille oikein mukavaa kesää! 

lauantai, 9. maaliskuu 2019

Puoli vuotta

Sunnuntaina tulee 6kk täyteen tässä talossa, on jokseenkin pelottavaa ajatella miten nopeasti aika on rientänyt. Puoli vuotta sitten olin ihan paniikissa ensimmäisenä työpäivänäni, jota en koskaan tule unohtamaan. Tämä on kaikinpuolin ollut opettava välietappi ennen opintojen jatkamista, oon kerennyt puolen vuoden aikana säästää mukavan summan tulevaisuutta varten. Sain tuon kuulostamaan siltä, että olisin lopettamassa. En suinkaan, työsuhdetta on vielä puolisen vuotta jäljellä. Toivon sydämeni pohjasta, että pääsen muuttamaan pois heinä-elokuussa kauas pois, Jyväskylään tai Vaasaan. 

Muutto kotipaikkakunnalta pois tekisi varmasti terää myös mun mielenterveydelle, olenhan asunut lähes 23 vuotta jo samalla pikkupaikkakunnalla. On arvattavaa, että piirit on myöskin pienet. Kaikki tuntee toisensa ja tietää toistensa asiat. Kaipaan sitä tunnetta, kun yksinkertaisesti kukaan ei tunne sua. Pääsisin siis aloittamaan puhtaalta pöydältä, karistaen menneisyyden pölyt olkapäiltä. 

Eilen oli naistenpäivä, ostin itselleni pari kimppua ruusuja koristamaan minimalistista huonettani. Ilta puolestaan meni taas ahdistuskohtausten kourissa, yritin käydä järkevää keskustelua rakkaiden ihmisten kanssa epäonnistuen täysin. Koen, että mun täytyy olla vahva kaikkien muiden puolesta. Ongelmana on vaan se, että kuka olisi vahva mun puolesta? Keneen mä voisin luottaa ja tukeutua silloin kun mulla on vaikeaa? Tietysti mulla on kourallinen ystäviä ympärillä, mutta kaipaan sitä henkistä yhteyttä. 

Tuosta voi helposti päätellä sen, että kaipaan parisuhdetta. Tottahan se on, kaipaan läheisyyttä. En niinkään seksiä, vaan pelkästään yhdessäoloa ja sitä tunnetta että joku oikeasti välittää susta. Kotoahan kukaan ei tule hakemaan, mutta on mulla jotain viritystä tällä hetkellä. Etenen hitaasti, ja toivon että jonain päivänä mä voin kutsua häntä mun rakkaaksi. 

Yhteishaku alkaa kohta, katsotaan että mihin mä laitan hakemukset vetämään. Mukavaa maaliskuuta kaikille!