torstai, 8. lokakuu 2020

Väsymystä ilmassa

Hei kaikki! 

Opinnot alkoivat kunnolla syyskuun alussa, ja tekemistä on riittänyt reiluun kuukauteen nähden ihan reippaasti. Olen jopa saanut kasaan ensimmäiset opintopisteet muutamassa viikossa, kyseinen opintojakso oli tosin viedä viimeisetkin järjen rippeet. Meidän piti kuvata joko pareittain tai 3 hengen ryhmässä opetusvideo päiväkotiin. Itse suunnitteluprosessi oli melko kivuton ja mielekäs toteuttaa. Harmaita hiuksia aiheuttivat muun muassa videon kuvaaminen ja editointi. Olin jo saada hermoromahduksen, sillä videot jotka siis kuvattiin puhelimellani, eivät halunneet siirtyä millään tietokoneelle, jotta olisin pystynyt editoimaan niitä. Onnekseni keksin siirtää videot whatsappin kautta parilleni, jonka kautta pystyin lataamaan tiedostot tietokoneelle. Editointi oli aikaa vievää puuhaa, sillä kuvasimme pätkät muutamaan videoon virheineen kaikkineen, arvostukseni elokuva-alaa kohtaan nousi muutaman päivän aikana ainakin 80%:lla. 

Olen myös aloittanut ihan kontaktikäynnit psykologilla. Hän on ihan mukava, mutta jotenkin tuntuu että me emme kuitenkaan ymmärrä toisiamme ihan täydellisesti, tai että olisi olemassa muitakin psykologeja, joiden kanssa klikkaisi paremmin. Tähän on tosin tyydyttävä, sillä psykologian hoitojaksolle pääseminen YTHS:n kautta on vaikeaa, ja minunkin piti hieman liioitella oireitani, sillä olin päättänyt päästä psykologille. Olen lukenut jodelista (niinkin luotettavasta lähteestä) kauhutarinoita yllämainitun säätiön toiminnasta, jotkut eivät ole saaneet tarvitsemaansa hoitoa ja eräs tuttavani kertoi tapaamisesta sairaanhoitajan kanssa, joka oli unettomuudesta keskusteltaessa töksäyttänyt, että miksei tuttavani vain nuku. Unettomuudesta kärsivänä voin kertoa, että se unen saaminen ei ole aina niin helppoa. Melatoniinia kuluu nyt harvemmin kuin alkuvuodesta, silti pidän ko. varaston aina käden ulottuvilla, mikäli unettomuuden pirulainen päättää taas iskeä. 

Nyt taidan sukeltaa sänkyyni ja aloittaa temppareiden katsomisen, jonka jälkeen on hyvä nukahtaa. Voikaa hyvin, Veronika. 

keskiviikko, 26. elokuu 2020

Paluu arkeen

Saavuin kotipaikkakunnaltani takaisin Jyväskylään viime torstaina. Oli ihanaa tulla taas omaan kotiin, sekä viettää vielä muutama päivä vanhempien kanssa, ennen kuin he lähtivät takaisin etelään. Olen siivonnut asunnossani, järjestellyt kaappeja JA jopa hommannut reitittimen! Hyvästi siis netissä surffailu mobiilidatan armoilla. Menihän siihen suunnilleen vuosi, en vain ole aikaisemmin jaksanut hommata itselleni wifiä, pari päivää sitten sain tarpeekseni ja poljin Seppälän kauppakeskukseen, kastuen jokaista vaatekappaletta myöten, kiitos ulkona raivoavan 15 minuuttia kestäneen ukkoskuuron. Kotiin päästyäni heitin märät vaatteet surutta lattialle ja painuin lämpimään suihkuun. En halua vilustua, enkä sairastua muutenkaan. Olen siinä mielessä hieman onneton, että tavallinen flunssa kestää helposti miltein kaksikin viikkoa. En halua menettää lähiopetuksesta hetkeäkään, haluan silti nähdä opiskelukavereita ja käydä kampuksilla, ihan vaan oman mielenterveyteni kannalta. Eristäytyminen oli rankempaa kuin olisin koskaan uskonut, vaikka luokittelenkin itseni introvertiksi, osaan silti nauttia sosiaalisista tilanteista ja ihmisten seurasta, vaikka kaikista mieluiten olen joko kaksin tai tutussa pienessä porukassa, sillä isot porukat ahdistavat ja aiheuttavat turhaa stressiä. 

Viime marraskuinen riesa, unettomuus on tehnyt jälleen paluun. Olen siis taas vaihteeksi joutunut turvautumaan 3 mg melatoniiniin. En vain jaksaisi taas tätä unettomuusrumbaa, se oli viimeksi viedä viimeiset mielenterveyden rippeet. Toivon hartaasti, että kyseessä on vain ja ainoastaan vaihe, joka menee ohi, kunhan olen taas tottunut olemaan yksin ja aloittanut opinnot. Odotan opintoja ihan mielenkiinnolla, tuleepahan taas jotain järjellistä aktiviteettia arkipäiviin, vaikka nykyään kaikki päivät tuntuvat viikonlopuilta. Tavoitteena on pitää keskiarvo nelosena, joten onpahan ainakin jotain tavoiteltavaa. 

Tämä oli taas tällainen "Hei, olen elossa" - postaus, joita on nähty tässä blogissa monen monta. Nyt aion mennä suihkuun, jonka jälkeen sukellan sänkyyn kirja kainalossa (enkä tosiaan pahastuisi, mikäli nukkuisin koko yön putkeen..). 

Nähdään taas! 

Veronika. 

lauantai, 27. kesäkuu 2020

Vähän kuulumisia

En ole kirjoittanut pitkään aikaan, en edes tiedä osaanko. Maailma näyttäytyy kirkkaampana, olen pyrkinyt ajattelemaan positiivisia asioita itsessäni. Tehnyt muutoksia, mm. käynyt kampaajalla leikkauttamassa pitkän polkkatukan otsatukan kera.

Saavuin kotipaikkakunnalle 16. päivä, ja alan hiljalleen taas tottua pikkupaikkakunnan pieniin ympyröihin ja siihen, että vähintäänkin nuoriso tuntee toisensa. Ahdistavaa ja samalla ei niin yllättävää. Olen niin jyväskyläläistynyt ja tottunut siihen, että kukaan ei tunne tai tiedä musta mitään. Muutto isommalle paikkakunnalle opintojen perässä oli yksi elämäni parhaimmista päätöksistä. Ei mulla koskaan ole ollut semmoista koti-ikävää, koska olen ollut melko itsenäinen jo nuoresta ja tottunut hoitamaan asiani ilman vanhempia.

Juhannus sujui rauhallisesti vanhempien kanssa mökillä loikoillen ja saunoen. Iltaisin mietittiin äidin kanssa, että tehtiinkö koko päivässä mitään järkevää. Kyllä me kitkettiin rikkaruohoja muutaman päivän ajan vaihtelevalla menestyksellä. Sain myös kerrottua äidille vihdoin ja viimein mielenterveysongelmistani. Reaktio oli huojentava, vaikkei äiti oikein osannut sanoa mitään. Vaikutan aina niin positiiviselta, vaikka pinnan alla on iso kasa selvittämättömiä ongelmia. Olen vihdoin uskaltanut myöntää itselleni, että kärsin masennuksen lisäksi myös ahmimishäiriöstä. Fun, isn’t it? Terapiani alkaa vasta elokuussa, joten täytynee sinnitellä alkusyksyyn.

Olen myös miettinyt tätä blogia, tänne olen saanut sylkeä tunteeni ja ajatukseni ilman minkäänlaista filtteriä. Haluan puhua mielenterveysongelmista niiden oikeilla nimillä, mikäli joku samassa tilanteessa oleva sattuu lukemaan näitä vuodatuksia ja saa niistä apua, olen silloin saavuttanut tavoitteeni. Mielenterveysongelmissa ei ole niin mitään hävettävää, meneehän porukka vähäpätöisimmistäkin syistä lääkäriin (lue: krapulan takia). Olen pohtinut blogin uudistamista, jotain uutta ja virkistävää. Ehkä enemmän kuvia ja kuulumisia? Asetan kuitenkin itseni etusijalle, kirjoitan silloin kun tuntuu siltä. Joskus olen kirjoittanut väkinäisesti, ja sen kyllä huomaa.

Nyt jatkan Valehtelevien viettelijöiden katsomista, kyseessä on jokakesäinen traditio, jolloin kahlaan kaikki seitsemän tuotantokautta. Mukavaa kesää kaikille, pysykää terveenä ja nautitaan aurinkoisista päivistä ja valoisista illoista! (Toivottavasti helle hieman hellittää, luonto kaipaa vettä).

 

Veronika.

lauantai, 9. toukokuu 2020

Päivitystä

Hei vaan, 

viimeisestä postauksesta onkin aikaa. Inhoan tuota mantraa, mutta en oikein tiedä kuinka muuten aloittaa. Viimeisestä postauksesta on aikaa jo tovi. Olen ollut kiireinen opintojen takia, sain viimeinkin palautettua erään suuritöisen oppimistehtävän, jokseenkin yhdeksän päivää deadlinesta. Tunnen oloni voittajaksi, sillä oloni ei ole ollut mitä mainoin. Lääkkeet auttaa sen verran, että purskahda hysteeriseen itkuun kesken kaiken. 

Olen lähdössä kesäkuun alussa kotipaikkakunnalleni ja viihdyn siellä ainakin elokuun alkuun. 

Eipä tässä muuta, halusin vain ilmoittaa että olen hengissä.

Veronika. 

tiistai, 24. maaliskuu 2020

Mitä kuuluu?

En ole kirjottanut miltei kuukauteen, viime postauksen romahduksen jälkeen elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Pitenevät, valoisat päivät ovat tietenkin vaikuttaneet mielialaan positiivisella tavalla, mutta kyllä tähän kuukauteen mahtuu myös aika monta ahdistus - ja itkukohtausta. Rehellisesti sanottuna, olen itkenyt itseni uneen 14 kertaa tämän kuukauden aikana, fun - not. Olen oikeastaan ylpeä itsestäni, että en ole lähtenyt mukaan koronapaniikkiin, tulee jos on tullakseen, suurin osa tapauksista on kuitenkin lieviä. En tosin viitsi lähteä kotipaikkakunnalle, sillä lähipiiriini kuuluu riskiryhmään kuuluvia henkilöitä, eikä miltei 7 tunnin bussimatkakaan jaksa nyt oikein innostaa, vaikka yleensä pidän pitkistä automatkoista. Olen nyt ainakin huhtikuun puoleen väliin saakka jumissa Jyväskylässä. 

Kun tiedote yliopiston etäopetukseen siirtymisestä tuli, olin iloinen. Saisin nukkua rauhassa, eikä minulla olisi minkäänlaisia aikataulullisia velvoitteita. Nyt, kun etäopetusta on ollut milte parin viikon ajan, olen valmis palaamaan yliopistolle. Tulen hulluksi pienessä itsemurhayksiössäni. Onneksi yhteydenpito on nykyään paljon helpompaa kuin esimerkiksi 80-luvulla. Ahdistavaa on, mikäli tämä tilanne jatkuu useamman kuukauden ajan, toivon myös että mitään yleistä ulkonaliikkumiskieltoa ei tulisi, ihan vaan mielenterveyden kannalta. 

Mulla oli tänään kauan odotettu ja pelätty lääkärin vastaanotto. Koronan vuoksi, vastaanotto suoritettiin etänä. Sain purettua sydäntäni ja avattua tilannetta lääkärille sen verran, että hän päätti minun tarvitsevan psykologia. Kuvitelkaa, en olisi ikinä koskaan uskonut tämän päivän koittavan! Pääsen myös samalla laboratoriokokeisiin, ensin olin hieman kauhuissani sillä pelkään piikkejä yli kaiken. Hetken tuumailtuani, tajusin sen olevan ainoastaan hyvä asia. Ihan kiva saada tietää kilpirauhas - ja veriarvot näin 14 vuoden jälkeen. Kyllä 14. Kiitän onneani, että sukuni on ns. perusterve, joskus kyllä epäilen kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta se selviää muutaman kuukauden kuluttua. Sain reseptin masennuslääkkeeseen, sekä vahvempaan melatoniiniin, sillä olen taas kärsinyt ajottaisesta unettomuudesta. Ehkä ongelmat alkavat hiljalleen väistyä ja rupean saamaan taas elämästä kiinni, toivon niin. Haluan uskoa uniin, ehkä minulle on vielä tiedossa paljon ihania asioita, eikä vain ainaista harmautta. 

Nyt jatkan taas kouluhommia, kuullaan lisää! 

<3: Veronika