lauantai, 9. toukokuu 2020

Päivitystä

Hei vaan, 

viimeisestä postauksesta onkin aikaa. Inhoan tuota mantraa, mutta en oikein tiedä kuinka muuten aloittaa. Viimeisestä postauksesta on aikaa jo tovi. Olen ollut kiireinen opintojen takia, sain viimeinkin palautettua erään suuritöisen oppimistehtävän, jokseenkin yhdeksän päivää deadlinesta. Tunnen oloni voittajaksi, sillä oloni ei ole ollut mitä mainoin. Lääkkeet auttaa sen verran, että purskahda hysteeriseen itkuun kesken kaiken. 

Olen lähdössä kesäkuun alussa kotipaikkakunnalleni ja viihdyn siellä ainakin elokuun alkuun. 

Eipä tässä muuta, halusin vain ilmoittaa että olen hengissä.

Veronika. 

tiistai, 24. maaliskuu 2020

Mitä kuuluu?

En ole kirjottanut miltei kuukauteen, viime postauksen romahduksen jälkeen elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Pitenevät, valoisat päivät ovat tietenkin vaikuttaneet mielialaan positiivisella tavalla, mutta kyllä tähän kuukauteen mahtuu myös aika monta ahdistus - ja itkukohtausta. Rehellisesti sanottuna, olen itkenyt itseni uneen 14 kertaa tämän kuukauden aikana, fun - not. Olen oikeastaan ylpeä itsestäni, että en ole lähtenyt mukaan koronapaniikkiin, tulee jos on tullakseen, suurin osa tapauksista on kuitenkin lieviä. En tosin viitsi lähteä kotipaikkakunnalle, sillä lähipiiriini kuuluu riskiryhmään kuuluvia henkilöitä, eikä miltei 7 tunnin bussimatkakaan jaksa nyt oikein innostaa, vaikka yleensä pidän pitkistä automatkoista. Olen nyt ainakin huhtikuun puoleen väliin saakka jumissa Jyväskylässä. 

Kun tiedote yliopiston etäopetukseen siirtymisestä tuli, olin iloinen. Saisin nukkua rauhassa, eikä minulla olisi minkäänlaisia aikataulullisia velvoitteita. Nyt, kun etäopetusta on ollut milte parin viikon ajan, olen valmis palaamaan yliopistolle. Tulen hulluksi pienessä itsemurhayksiössäni. Onneksi yhteydenpito on nykyään paljon helpompaa kuin esimerkiksi 80-luvulla. Ahdistavaa on, mikäli tämä tilanne jatkuu useamman kuukauden ajan, toivon myös että mitään yleistä ulkonaliikkumiskieltoa ei tulisi, ihan vaan mielenterveyden kannalta. 

Mulla oli tänään kauan odotettu ja pelätty lääkärin vastaanotto. Koronan vuoksi, vastaanotto suoritettiin etänä. Sain purettua sydäntäni ja avattua tilannetta lääkärille sen verran, että hän päätti minun tarvitsevan psykologia. Kuvitelkaa, en olisi ikinä koskaan uskonut tämän päivän koittavan! Pääsen myös samalla laboratoriokokeisiin, ensin olin hieman kauhuissani sillä pelkään piikkejä yli kaiken. Hetken tuumailtuani, tajusin sen olevan ainoastaan hyvä asia. Ihan kiva saada tietää kilpirauhas - ja veriarvot näin 14 vuoden jälkeen. Kyllä 14. Kiitän onneani, että sukuni on ns. perusterve, joskus kyllä epäilen kilpirauhasen vajaatoimintaa, mutta se selviää muutaman kuukauden kuluttua. Sain reseptin masennuslääkkeeseen, sekä vahvempaan melatoniiniin, sillä olen taas kärsinyt ajottaisesta unettomuudesta. Ehkä ongelmat alkavat hiljalleen väistyä ja rupean saamaan taas elämästä kiinni, toivon niin. Haluan uskoa uniin, ehkä minulle on vielä tiedossa paljon ihania asioita, eikä vain ainaista harmautta. 

Nyt jatkan taas kouluhommia, kuullaan lisää! 

<3: Veronika

 

lauantai, 29. helmikuu 2020

Crawling

Hei vaan, 

tentti sujui yllättävän hyvin kun ajattelen lukemiani tunteja tenttiä varten. En vielä tiedä tenttiarvosanaa, mutta eiköhän tuo mennyt läpi. Opiskelu pitää kiireisenä, nytkin minulla on kaksi luentopäiväkirjaa, muutama oppimistehtävä, tutkimussuunnitelma sekä kymmensivuinen essee kirjoitettavana. Eipähän ainakaan tule tylsää, mutta viimeaikaisten tuntojen vuoksi on ollut hieman hankalaa keskittyä tai tehdä yhtikäs mitään. 

Tuntuu kuin että olisin romahtamispisteessä. Saan ahdistus - ja itkukohtauksia harva se päivä, jonka jälkeen keräilen itseäni lattialta pala kerrallaan. Lääkäriin pääsen vasta muutaman viikon kuluttua, siihen asti minun tulee vain sinnitellä ja jaksaa. En oikein jaksa tehdä mitään, joskus käyn salilla ja lenkillä. Muuten vain olen, ei minulla edes ole Jyväskylässä sellaista ystävää (paitsi rakas), jolle voisin vuodattaa sydäntäni. Ne harvat opiskelukaverit, joiden kanssa vietän aikaa satunnaisesti ovat kiireisiä. Heillä kaikilla on joku, joka välittää ja on tukena. Tällaistako minun elämäni on, synkkää ja mustaa, ilman vailla ulospääsyä. En haluaisi elää näin, haluaisin olla vapaa ja onnellinen, joskus tuntuu ettei minulle ole suotu onnea. Joskus mietin, että johtuuko paha oloni menneisyyden pahoista teoista ja nyt minua rankaistaan näin. Koen olevani täysin kelvoton, huono ihmisraunio, joka tulee vielä päättämään päivänsä oman käden kautta. Ei minua kukaan surisi, en myöskään haluaisi että kukaan syyttäisi itseään minun itsemurhastani. Eivät he olisi voineet tehdä mitään estääkseen minua hukuttautumasta, tai hyppäämästä. 

Olen taas ajautunut umpikujaan ruoan suhteen. Joskus syön liikaa, ihan liikaa, jolloin tuntuu että ruumiini räjähtää. Toisinaan, korvaan päivän ateriat vedellä. Vihaan itseäni, vihaan heikkouttani ja silti, minulla on siltikin elämänhalua. Olen liian heikko ja pelkuri satuttamaan itseäni, pelkään fyysistä kipua. Henkinen kipu on tehnyt minut jokseenkin turtuneeksi, en oikein jaksa innostua mistään tai kenestäkään. Minua surettaa se, että en jaksa olla hyvä ystävä niille jotka ystävyyteni ansaitsisivat. Niille, joista välitän enemmän kuin kenestäkään, heistä jotka ovat vetäneet minut kerta toisensa jälkeen ylös. Heistä, joita rakastan ehdoitta. Heitä on ainostaan kolme (En laske vanhempia tai sukulaisia tähän, mutta heitäkin minä rakastan ehdoitta. En vaan sano sitä heille, sillä ei meidän suvussa puhuta pehmoisia.) 

Huomenna lähden takaisin Jyväskylään, ihanaa päästä takaisin omaan kotiin, omaan rauhaan. 

Veronika. 

sunnuntai, 16. helmikuu 2020

En voi hyvin

Hei vaan, ja mukavaa sunnuntaita kaikille. 

Opinnot on pitäneet kiireisinä ja tiistainen tentti lähestyy uhkaavaa vauhtia. Osaan ja en osaa, tunne on samanlainen kuin viime vuonna VAKAVA-kokeeseen valmistautuessa. Jos olen täysin rehellinen, niin en ole kauheasti jaksanut lukea. Aiheena on lasten psyykkiset häiriöt, aihe on sinäänsä mielenkiintoinen. On vain ollut hieman vaikeaa löytää motivaatiota opiskeluun. Huomenna on onneksi vielä aikaa käydä läpi muistiinpanoja, uskon että huomaan huomenna viime hetken paniikissa tajuavani, että osaan kyllä. Joskus on vain hieman vaikeaa luottaa itseensä. 

Olen tehnyt muutamia kesätyöhakemuksia, näyttää tosin aika heikolta tällä hetkellä. Rahaa on saatava ja on siis löydettävä jonkinlainen työpaikka, edes kuukaudeksi. Tuntuu siltä, että olen liian masentunut tekemään yhtikäs mitään. Perjantaina on taas aika terveydenhoitajalle, sitä ennen pitäisi vastata taas johonkin kyselyyn ja tehdä jonkinlainen ajatuskartta syistä, jonka vuoksi olen hakeutunut Yths:n piiriin. Teen sen tiistaina, tentin jälkeen, jolloin voin taas ajatella muutakin, kuin vauvaikäisen masennusta. 


Eräs opiskelukaverini muutti naapuritaloon, ja olen viettänyt aikaa hänen kanssaan. Tapaamme kahdesta kolmeen kertaa viikossa kuntosalilla. On ollut mukavaa, kun on saanut jutella omanikäisen kanssa, vaikka hän onkin minua vuoden vanhempi. Nuoremmat opiskelukaverit vaan joskus käyvät hermoilleni saamattomuuden vuoksi. Ei se mitään, olenhan minä itsekin ollut viime aikoina melko saamaton. Olen tuntenut oloni taas jokseenkin huonoksi ja arvottomaksi, näitä tunteita tulee ja menee. Parantumiseni on vasta niin alussa, joten on täysin luonnollista käydä läpi monenlaisia tunteita. Nyt kuitenkin jatkan netflixin katsomista ja sängyssä löhöilyä. 

Mukavaa viikkoa kaikille! 

<3: Veronika 

perjantai, 31. tammikuu 2020

Kohti valoa

Heippa taas! Tuntuu kuin edellisestä postauksesta olisi kulunut ikuisuus, vaikka näin ei ole. Polvi on toipunut hyvin tärähdyksestä, eikä minkäänlaisia jälkikomplikaatioita ole ilmennyt. Myös alkuvuodesta vaivannut märkärupi on historiaa, jäljellä on tosin hentoinen arpi, joka kyllä peittyy meikin alle. 

Kävin vihdoin sairaanhoitajalla puhumassa mielenterveydestäni ja sainkin jatkolähetteen lääkärille. Sairaanhoitajan mukaan tapauksessani olisi hyvä aloittaa jonkinlainen lääkehoito. Katsotaan nyt ensin, mitä lääkäri on mieltä. Olen kuullut ristiriitaisia mielipiteitä psyykelääkkeistä. Olin ensin itsekin hieman skeptinen niitä kohtaan, mutta mikäli niistä on edes pienoinen apu, olen sen valmis ottamaan. Ensisijaisesti toivon tietenkin pääseväni psykologille, haluaisin viimeinkin itselleni rauhan tämän kaiken myllerryksen keskellä. 

Opinnot sujuu tilanteeseen nähden hyvin, odotan erään oppimistehtävän arvosanaa. Toivon siitä vähintään kolmosta, haaveilen kuitenkin nelosesta tai vitosesta. Sen näkee sitten mitä professori on mieltä tuotoksestamme. 

Jyväskylä on vihdoin saanut kauniin lumipeitteen. Vaikka olenkin kaatunut muutamaan otteeseen, ei se silti ole vienyt minulta talven riemua. Olisipa viikonloppuna aurinkoista, olisi niin mukavaa lenkkeillä auringon lämmittäessä ja kirpeän pakkasen puraistessa poskea. 

Tämä postaus jäi melko lyhyeksi, koska en oikeasti tiedä mistä enää kirjoittaa. Olen ollut niin kiinni yliopistolla, että olen käynyt kotona oikeastaan vain kääntymässä ja pyörittelemässä hulavannetta. 

Hyvää viikonloppua kaikille!

<3:lla Veronika