sunnuntai, 22. lokakuu 2017

Se huonompi tytär.

Miltä susta tuntuisi, jos sua verrattaisiin jatkuvasti sun ystäviin ja sisaruksiin? Mitä, jos sä olisit se teidän perheen musta lammas, jonka niskaan kaikki ongelmat ja vastoinkäymiset aina kaatuaisi?
Tarinan päähenkilö on Mari. Hän on 19-vuotias, juuri lukiosta valmistunut nuori aikuinen. Marin perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi myös isosisko, sekä kissa. Marin sisko, Tinja on Maria 11 vuotta vanhempi ja opiskelee yliopistossa. 
Koko pienen elämänsä, Mari on joutunut elämään siskonsa varjossa. Hänessä nähdään aina pelkkiä vikoja, ei koskaan hyviä asioita. Masennuksen takia, lukion jättäminen kesken kävi useammin kuin kerran mielessä. Elämässä ei ollut oikein mitään sisältöä, musiikki on aina ollut Marin intohimo. Se on ollut Marille ainut tapa ilmaista itseään kirjoittamisen lisäksi. 

Vanhemmat haluavat Marista sairaanhoitajan, kun taas Mari itse kammoksuu sairaaloita ja kaikkeen siihen liittyvää täysin. Silti, hän hakee aina korkeakouluhauissa sairaanhoitajaksi ja saattaaa jopa osallistua pääsykokeisiin, sijoittuen varasijalle x. Kukaan ei koskaan kysy, että mitä Mari haluaisi tehdä, sen takia hän kärsii miltein päivittäin itku - ja ahdistuskohtauksista, jotka kestävät minuuteista tunteihin, jopa päiviin. 
Hän hakee lohtua ruoasta, se lohduttaa aina. Töiden loputtua perjantaina, Mari ostaa kaapit täyteen herkkuja, ahnehtien ne suuhunsa. Tämä toistuu myös lauantaina. Se ahdistaa Maria, salaa hän toivoo kuolevansa, jottei tarvitsisi nousta enää seuraavana aamuna. Silti, Mari pelkää kuolemaa. Hän kokee, että vanhemmat olisivat hänelle vihaisia kuoleman jälkeen. 


Siskoon Mari ei pidä niin minkäänlaista yhteyttä, he tapaavat kahdesta kolmeen kertaan vuodessa. Siskon mielestä, Marista ei ole mihinkään. Tinja arvostelee Maria päivittäin, eikä Mari jaksa sellaista. Tinja sanoo, että Mari ei tule koskaan saamaan miestä, koska näyttää rumalta, ja että Marin olisi paras keksiä jotain kehittävää elämässään. 
Kaikki taputtelevat Tinjan päätä, koska tämä on niin fiksu ja menestynyt elämässään. Marin mielestä, Tinja purkaa epävarmuutensa siskoonsa, koska ei kestäisi eikä haluaisi nähdä Marin loistavan. Tinjan mielestä, Mari on lellitty kermaperse, joka on aina saanut kaiken haluamansa. Ei pidä paikkansa. Vaikka Mari on saanut enemmän kuin Tinja, se ei tarkoita etteikö vanhemmat välittäisi tästä yhtään sen vähempää. 

Mari on erittäin väsynyt koko tilanteeseen, ja saada hyvät välit siskoonsa. Hän kuitenkin pelkää, että Tinja talloo tämän maan tasalle, kuten on aina tehnyt. Mari ei ole tarpeeksi hyvä kansalainen, sillä joutui turvautumaan te-toimiston palveluihin, kun taas Tinja pääsi yliopiston kirjastoon töihiin suhteilla. 

Mari pelkää, että hänen selkärankansa katkeaa ja että hän lopulta riistää henkensä.

Ja kyllä, tämä kertoi musta ja mun tilanteesta. 

keskiviikko, 18. lokakuu 2017

Aikaa itselle & ASMR

Kaiken tämän stressin keskellä, päätin raivata itselle päivän aikaa pelkästään itselleni ja omille tarpeilleni. Kaiken kiireen ja stressin keskellä, mä alan kärsiä niin psyykkisistä kuin fyysisistä ongelmista. 
18.10 oli se päivä, kun päätin lähteä paikalliselle luontopolulle rauhoittumaan ja katsomaan maisemia. Harmittelin mielessäni, etten ollut tehnyt moista retkeä muutamaa viikkoa aiemmin, sillä puissa ei ollut sitä samaa mahtipontista tunnelmaa, kuten viime kuussa. Silti, onnistuin ottamaan muutaman, omasta mielestä ihan kivan kuvan luontopolulta. 

22563682_1627865393931051_1950438090_o.j22642046_1627865267264397_66636603_o.jpg22563919_1627865133931077_576331160_o.jp
Ei mun tarvinut kävellä ympäriinsä, kuin parikymmentä minuuttia. Voin sanoa, että tunsin miten kaikki arkihuolet, vitutus ja stressi kaikkosivat miltein heti luonnon keskellä. Viime yönä oli satanut rankasti, joten jouduin katsomaan melko tarkasti mihin jalkani laitan. Meinasin nimittäin kaatua jo menomatkalla, kahlatessa lehtimeressä ja mudassa. Ei se mitään, hauskaahan mulla oikeasti oli! Olo oli melkein kuin lapsella, joka pääsi pitkästä aikaa leikkimään kuraleikkejä läheiseen metsään. 


En suinkaan ollut ainoa ihmisyksilö tuolla polulla. Kohtasin huikeat kaksi (2!!) ihmistä, mikä on paljon verrattuna kotikaupunkini asukasmäärään. Kiersin polun kahteen otteeseen ja muistot ala-asteelta pulpahtivat mieleen voimakkaasti. Käytiin nimittäin luokan kanssa hiihtämässä tuolla samaisella polulla joka talvi. Muistan, kuinka ärsyyntyneitä me kaikki oltiin, pidettiin hiihtämistä vastenmielisenä ja tylsänä lajina. Yritin kamppailla myös vastaan niitä inhottavia tunteita vastaan, joita ala-aste jätti jälkeensä. Koulukiusaamista on näet melko vaikea unhotaa, sikäli sitten antaa anteeksi. 


En mä tiedä, että olenko mä antanut niitä sanoja ja tekoja anteeksi. Tai en edes tiedä, että haluanko, tai pitäisikö mun yrittää. Ei mun mielestä, ne ihmiset on mun historiaa ja nykyään onneksi tapaan niitä niin harvoin, ettei mun tarvise vaihtaa edes paria sanaa niiden kanssa, jotka teki mun elämästä helvettiä kahden ja puolen vuoden aikana. 
Unettomuudesta vielä sen verran, että olen täysin hurahtanut ASMR - videoihin ja äänitteisiin.  Wikipedia kertoo ASMR:sta seuraavanlaista:

ASMR (engl. Autonomous Sensory Meridian Response) tarkoittaa autonomisia, rauhoittavia aistielämyksiä. Kokemuksia ollaan myös kutsuttu aivo-orgasmeiksi. Ihmiset saavat näitä tuntemuksia etenkin kuulon, näön ja tuntoaistin kautta rauhallisissa tilanteissa.

Mä en ole koskaan ollut mikään lääkkeiden napsija, ja olenkin syönyt muutamia lääkekuureja hyvinkin krantusti. Nytkin, mulla on koko vuoden kestävä lääkekuuri ja inhoan sitä, kun joudun aina muistuttamaan itseäni lääkkeen tarpeellisuudesta. 
Aina illalla ennen nukahtamista, kuuntelen pari ASMR äänitettä. Yleensä sadetta, joka on mulle erittäin rauhoittava ja rentouttava kokemus. En tiedä mitään sen parempaa, kuin nukahtaa kyseisen rentoutushetken jälkeen. Seuraavana päivänä olo on levännyt ja virkeä. Kukapa ei haluaisi herätä noin joka aamu? Jos sulla on stressiä, niin mä suosittelen noita videoita, koskaan ei kannata sanoa ei asialle, jota ei ole koskaan kokeillut. 

Hauskaa loppusyksyä kaikille lukijoille! Toivottavasti nähdään taas pian, seuraava aihe mulla on jo mietinnässä. Mitää päivämäärää en halua teille taata, koska mikään ei ole varmaa. 
Veronica. 

sunnuntai, 20. elokuu 2017

NUMB

 

Okei. Ollaan rehellisiä. Oon yrittänyt kirjoittaa tätä postausta jo KUUKAUDEN, mutta aina kun luen valmiin tekstin, niin tuntuu siltä, että koko homma on ainoastaan vedetty läskiksi ja kirjoitettu vaan sen takia, että saisin sisältöä tähän epäaktiiviseen internetpäiväkirjaani. 

Chester Benningtonin kuolemasta on nyt about kuukausi, ja voin myöntää että tuntui siltä että sydän pomppaa ulos kurkusta hetkenä minä hyvänsä. Mä en oikeastaan osaa olla yllättynyt, koska Chester painiskeli koko pienen ikänsä ties minkä mielenterveysongelmien (ja muiden ongelmien) kanssa. Mä olen itse kuunnellut Linkin Parkia hyvin epäaktiivisesti vuodesta 2003, myönnettäköön että luukutetuin biisi kyseiseltä artistilta oli vuoden hittibiisi, Numb. Se oli oikeastaan se, joka veti mut silloin mukaansa. 

Enhän mä tietenkään silloin 7-vuotiaana ymmärtänyt kyseisen kappaleen sanoituksia. Mä tykkäsin Chesterin äänestä ja siitä melodiasta. Vähän vanhempana, tulkitsin kyseisen kappaleen sanat ihan eri tavalla. Sain niistä voimaa, koska lainehdin erittäin syvissä vesissä silloin. Inhosin itseäni ja kaikkia ihmisiä ympärilläni. En päästänyt ketään lähelleni, ja auta armias jos silloin olisi pitänyt yrittää ystävystyä jonkun kanssa. Ei, siitä ei olisi tullut niin yhtään mitään. 

In the end, on ehkä maailmankaikkeuden yliarvostetuin biisi, okei. Joo, se on ihan hyvä kokonaisuudessaan, mutta kun sitä yliluukutetaan jumalauta joka tuutista, niin aika äkkiä kyseistä kappaleesta menee maku. Nykyään, kun kuuntelen Hybrid Theory - albumia, niin skippaan kyseisen biisin erittäin mielelläni. 

Linkin Parkin uusin "One more light" (2017) albumi, aiheutti faneissa närää. Sitä siteerattiin täydeksi flopiksi ja Linkin Parkin paskimmaksi tuotannoksi. Jos nyt ruvetaan katsomaan noita kappaleiden nimiä, niin on aika päivänselvää (ainakin itselle), että kyseessä on ikäänlainen jäähyväisalbumi. Ja, jos lasketaan mukaan KAIKKI Linkin Parkin kappaleet, niin sitä itsemurhaa, tappamista, kuolemaa ja ahdistusta käsitteleviä kappaleita on vaikeaa laskea yhden käden sormilla. Ja ei, en syytä siitä ketään, tämä oli vaan ikäänlainen side note.

Laitetaan tähän loppuun vielä muutama Linkin Parkin sanoitus, joilla on ollut mulle suuri merkitys. 

""What do I do to ignore them behind me?
Do I follow my instincts blindly?"

 
"Do I trust some and get fooled by phoniness,
Or do I trust nobody and live in loneliness?"

"
I just end up getting hurt again by myself"
 
"Crawling in my skin
These wounds they will not heal
Fear is how I fall
Confusing what is real" 
 
"This lack of self-control I fear is never ending controlling
Confusing what is real"
 
"Who cares if one more light goes out

In the sky of a million stars?
It flickers, flickers.
Who cares when someone's time runs out
If a moment is all we are?
Or quicker, quicker.
Who cares if one more light goes out?
Well, I do."

keskiviikko, 14. kesäkuu 2017

En halua antaa pelolle valtaa.

Kappas, viime postauksesta onkin aikaa jo yli kuukausi, no ei siinä mitään. Ei mun elämässä ole tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, kukaan ei ole kuollut, tai syntynyt. Kaikki on itse asiassa, ihan jees - mikä on mulle uutta, koska yleensä mulla on joku projekti alla 247365, enkä edes koe huonoa omaatuntoa siitä, että olen oikeasti ottanut rennosti nyt nämä viime viikot. 

Ja sitten asiaan, suurena musiikin ystävänä, mulle on luonnollista käydä erilaisissa konserteissa. Tyylilajit vaihtelee melkeinpä yhtä usein, kuten mun mielialat. Joskus haluan rentoutua ja juoda kupin teetä, samalla kuunnellen jotain indiepoppia, joskus taas haluan kääntää volat kaakkoon niin, että tärykalvot puhkeaa, kun Iron Maidenin Seventh son of a Seventh son pärähtää soimaan nappikuulokkeista. 

Ariana Granden konsertista on nyt aikaa melkein kolmisen viikkoa, itse asiassa, tämä postaus on pyörinyt mielessä heti iskun jälkeen, mutten ole osannut pukea kaikkia mun ajatuksia sanoiksi, tai jaksanutkaan. Ajatus siitä, että jotain tuollaista tapahtuisi suomessa on hyvinkin absurdia ja pelottavaa. Kuka nyt tänne haluaisi hyökätä, ja mihin täällä edes kannattaisi hyökätä niin, että tuloksena olisi mahdollisimman paljon tuhoa ja ruumiita. Olin toukokuussa rock-konsertissa ystävieni kanssa Hartwall Areenalla, mulla oli päällä farkkuliivi, jonka povitaskuihin olin ujuttanut puhelimen, että lompakon. Järkkäri selkeästi näki, että niissä taskuissa on jotain, muttei vaivautunut uhraamaan kalliarvoisesta ajastaan sekuntiakaan sille ajatukselle, että mitä jos mun taskuissa olisi tikittänyt pommi? 

Pääsin melko hyville paikoille permannolla, mun ympärillä oli paljon ihmisiä ja tungosta, miettikää..Siis oikeasti miettikää hetki, että miten paljon tuhoa mä olisin saanut aikaiseksi, jos mä olisin ollut joku itsemurhapommittaja. Niinpä, ja miettikää vielä, että miltä siltä järjestyksenvalvojasta tuntuisi, kun ne näyttäisi mun kuvaa niille. Hän, jos kuka olisi voinut estää mun pääsyn permannolle.

Monet mun ystävistä ovat kertoneet, etteivät enää uskalla mennä mihinkään konsertteihin, koska pelkäävät jotain pahaa tapahtuvan. Juuri sitä ne haluaa, että me lopetetaan elämästä. Että me aletaan kuikuilla meidän olan yli, ja että meistä tulee neuroottisen ylivarovaisia. Minä en halua antaa pelolle valtaa, vaan jatkan elämääni kuten tähänkin asti. Minä haluan, että sinäkin teet niin, juuri sinä, joka luet tätä postausta. 

Elämä on valintoja täynnä, sinä itse valitset polkusi.

keskiviikko, 10. toukokuu 2017

Rakas internetpäiväkirja

Moikka ja tervetuloa!

Jos rehellisiä ollaan, niin oon aina tosi vaivautunut, kun pitäisi keksiä joku erittäin iskevä ja mukaansa tempaava aloitus blogille. Tämä ei suinkaan ole ensimmäinen kerta, kun tätä hommaa teen. Joka kerta olen ajatellut samalla tavalla, että jaksan ja pyrin saamaan AINAKIN 10 lukijaa per kuukausi. Noh, arvatkaapa onko kyseinen suunnitelma toteutunut? - Ei. Tosin, silloin 15-vuotiaana kirjoittamani blogit muistuttivat enemmänkin sekametelisoppaa, ja kuka sellaista pystyisi ottamaan vakavasti? En mä ainakaan, vielä joskus saan aivan hirveitä "häpeäkohtauksia", jolloin haluan vain oikeasti kadota maan rakoon ja unohtaa kaiken.

Vaikka otsikko onkin "The secret diary of Veronica Rafale" en todennäköisesti tule postaamaan tänne päivittäin, koska päiväni ovat hyvinkin samanlaisia, eikä mun elämässä oikein ole tiedossa mitään suuria muutoksia, ainakaan vielä. Tarkkasilmäisimmät varmaankin huomaan yhteyden Twin Peaksiin, erääseen lempisarjaani, jonka kolmatta kautta odotan kuin kuuta nousevaa. Itse asiassa, kävin viime viikolla ystäväni kanssa Kallion On the Rocksin Twin Peaksin kolmoskauden odottajaisissa, jossa siis katsottiin kolme jaksoa. Voin kyllä sanoa, että seuraavat viikot menee matelemalla, kun kyttään jatkuvasti HBO Nordicin sivuja, odottaen kolmoskautta kuin nälkäinen tiikeri, joka vaanii saalistaan malttamattomana. 

Jotta pysyisin mahdollisimman anonyyminä, en halua paljastaa asuinpaikkaani, enkä paljonkaan itsestäni, ainakaan heti. Koska mun mielestä on paljon kiinnostavampaa jäädä seuraamaan jotain blogia/vlogia, jossa ei mahdollisesti näytetä kasvoja. Täten katsojalla/lukijalla on käytössään vain mielikuvitus, miltä se ihminen siellä ruudun takana oikeasti näyttää? Millainen ääni hänellä on? 

Jos nyt jotain täytyy kertoa, niin olen kutakuinkin 160cm pitkä, mulla on vihreät silmät ja tummanruskeat, laineikkaat hiukset. Tykkään kissoista, kulttisarjoista, vanhoista videopeleistä, musiikista ja vihreästä teestä. Luonteeltani olen melko temperamenttinen ja suorasukainen, en niinkään jaksa välittää ihmisten mielipiteistä ja ihmiset on useasti jakautuneet kahteen ryhmään. Joko ne rakastaa mua, tai sitten ne vihaa mua. 

Tykkään myöskin maailmanparannuksesta ja oon myöskin erityisen kiinnostunut kasvihuoneilmiöstä, muista luonnonhasardeista, avaruudesta ja erityisesti ruoasta, mainittakoon nyt porkkana, parsa - ja kukkakaali erityisjalustalle. 

Sydäntä lähellä on aina ollut musiikki, etenkin rockin ja hevin eri alalajit, mutta välillä kiusaan ystäviäni ihan tahallisesti luukuttamalla Erique Igleksiaksen Bailandoa, matoma remixillä. Lempibändeihin kuuluu; Judas Priest, KISS, Iron Maiden, Anthrax, Annihilator & Queen. Mutta klassista musiikkia opiskelevana lähtemättömän vaikutuksen muhun ovat tehneet; Bach, Dvorak, Mozart, Sammartini & Sibelius. 

En halua, että tästä aloituksesta tulee mikään kilometrin mittainen postaus, joten on aika lopettaa hyvän sään aikana. Ken tietää, että milloin julkaisen seuraavan kerran. Ehkä viikon päästä, tai jopa puolen vuoden päästä, kun muistan tämän blogin olemassaolon. 

Kiitos, kun (jos) jaksoit lukea, näkemisiin!