maanantai, 9. heinäkuu 2018

Mikä minusta tulee isona?

Niinpä, siinäpä vasta pulma.

En siis päässyt opiskelemaan ensisijaiseen vaihtoehtooni. Yllättävää kyllä, mua ei edes pahemmin vituttanut koko asia, kun sain asian tietää pari viikkoa sitten. Heinäkuun ensimmäisellä viikolla sain tietää, että mut on hyväksytty opiskelemaan alaa x. Voin sanoa, että olin erittäin hämmentynyt kyseisestä uutisesta, mähän tein koko hakemuksen melkeinpä vitsillä. Olen kuitenkin päättänyt sivuuttaa tämän oivan mahdollisuuden, koska pystyn periaatteessa opiskelemaan samat asiat avoimen väylän kautta. Kyseessä on siis yksityinen oppilaitos paikkakunnalla x. Kuten arvata saattaa, kustannukset ovat myös sen mukaiset. Raha ei tosin ole mulle ongelma, selviäisin lukukausimaksusta helposti, mutta kun on pihi luonteeltaan, niin minkäs sille mahtaa...

Mä olen myös pohtinut sitä, että olenko mä hakenut tietyille aloille mun vanhempien ja sukulaisten painostuksesta. Ehkä se syy, miksen ole päässyt opiskelemaan, on pohjimmiltaan se, että mä sisimmässäni tiedän, ettei ala x ei ole mun juttu. Mun veri vetää musiikkilalalle ja ennenkaikkea lavalle. Puhuin itse asiassa tästä perjantaina mun ystävän kanssa. Me ollaan aikoinaan soitettu samassa orkesterissa, ja opiskeltu samassa musiikinteorian ryhmässä. Aihe lipsui väistämättä pääsykokeisiin ja opintoihin. Tuolloin lausuimme ystäväni kanssa tismalleen saman lauseen samaan aikaan "Mä olen aina sanonut, että mä en tee musiikista ammattia." Vaan kuinka ollakaan, ollaan molemmat melko varmasti hakemassa taideyliopistoon ensi yhteishaussa. 

Mussa on myös hiukan rappioromantikon verta. Mä myös haluaisin omistaa oman musiikkikahvilan, ja musiikkikirjakaupan. Voi, näen jo itseni hillumassa rennoissa vaatteissa hytkymässä tiskillä, kuunnellen jotain kevyttä ja iloista musiikkia. Yksi toinen mun romanttisista haaveista on kohdata mun unelmien mies Museum of modern artissa, New Yorkissa. Ei, elämä ei seilaa kuin sinkkuelämässä. 

Jos tätä blogia sattuu lukemaan joku, joka jäi myös ilman koulupaikkaa. Ei hätää, sä et ole typerä. Nyt ei vaan ollut sun vuoro, kenties se on vuoden - kahden päästä. 

perjantai, 15. kesäkuu 2018

A j a t u k s i a

Rehellisesti en muista, että milloin viimeksi olisin ollut näin väsynyt. Varmaankin huhtikuussa, kun olin ensin hereillä 19 tuntia, käyden pääsykokeissa ja matkustaen yhteensä kyseisen rulianssin vuoksi. Jos totta puhutaan, niin tein samanlaisen reissun 10.-11.6. välisenä aikana. Kävin siis soveltuvuuskokeissa, ryhmätilanne meni varsin mukavasti, mutta yksilöhaastattelu oli täyttä kidutusta. Onneksi mulla on melko selvät sävelet sen suhteen, että mitä teen jos en pääse yliopistoon. Näillä näkymin pääsisin vuodeksi töihin infopisteelle, palkkahan ei ole mikään maailman paras, mutta kyllä sillä itsensä ja kissansa elättää. 

Oon myös miettinyt sitä, että onko varhaiskasvatus sittenkään mun juttu. Nämä ajatukset on vallannut mun mielen yksilöhaastattelun vuoksi. Joo, totta kai niiden pitää olla neutraaleja - ja tuossahan myös testataan sitä paineensietokykyä. Jos mä pääsen yliopistoon, niin mä en siltikään tiedä, että olisinko mä sittenkään onneni kukkuloilla. 

Olisinko mä onnellinen jollain toisella tavalla? Mitä jos uusi vuosi toisi mulle mahdollisuuden uuteen seikkailuun? Mitä jos mä löytäisin itselleni kumppanin, johon mä voisin luottaa ja rakastua? Mä kaipaan rakkautta, yleensä mä kiistän kaikki mun tunteet. Parempi olla yksin, kuin kaksin. Kykenenkö mä tekemään ketään onnelliseksi, ja kuinka kauan tuollainen suhde ylipäätään kestää? Olisinko mä onnellinen? Mitä enemmän mä mietin tätä asiaa, sitä enemmän mä toivon, että mä menisin töihin. Ehkä musiikkikasvatus olisi mulle se juttu. Mä olen kuitenkin harrastanut musiikkia 20 vuotta, miksen mä kokeilisi siipiäni sillä saralla? Mulla olisi vuosi aikaa verestää teoriat ja kappaleet priimakuntoon. 

Mä täytän sunnuntaina 22. Neljä vuotta sitten, mulla oli aivan eri ääni kellossa. Musta oltiin koulimassa kevään 2015 ylioppilasta. Mä sain lakin ja rahaa, paljon rahaa. Musta piti tulla joku valtion virkamies, mutta toisin kävi. Tässä mä istun, lapsuudenkodin huoneessa kirjoittaen tätä postausta. Ehkä ensi vuonna teille kirjoittaa maailman onnellisin tyttö. Mä uskon, että mä kuitenkin ottaisin sen koulupaikan vastaan, jos sitä tarjottaisiin mulle. Ajatus muutosta ahdistaa, onko paikkakunta x sittenkään niin kiva paikka? Voiko musta koskaan tulla hyvää varhaiskasvattajaa? 

Olen päättänyt, etten märehdi moista asiaa liikaa. Mä aiheutan itselleni ainoastaan vatsahaavan liiallisella stressillä. Olisihan tolla muutolla suuri vaikutus mun elämään. Uudet kaverit ja kuviot, uusi paikkakunta. Mun ajatukset on vielä niin sekavia, että ota niistä selvää. Tosin, lupaan kertoa että mikä tämän tarinan lopputulema on. Pääsenkö, vai enkö pääse. 

sunnuntai, 20. toukokuu 2018

Pimeys

 

Tuntuuko susta joskus siltä, että sä voisit tuhota koko maailman? Tuleeko sulle usein sellaisia ajatuksia, että sä olet nolla ja ettei sulle koskaan tapahdu yhtään mitään, kun puolestaan sun lähipiiri velloo onnellisuudessa ja sä vellot yksin sun ongelmiesi kanssa? 

Mulle tapahtuu usein näin, koen olevani saamaton, tyhmä, idiootti luuseri, josta ei koskaan tule yhtikäs mitään. Mun ongelmat juontaa juurensa ala-asteen lopulle, jolloin mua syrjittiin miltein koko luokan voimin. Joskus musta tuntui, että myös meidän opettaja oli niiden mulkkujen puolella. Mä sanoin itselleni ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana sanat, joita yksienkään huulien ei tulisi koskaan muodostaa: "Mä tapan itseni."

En koskaan sanonut noin julkisesti, vaikka mieli teki, useastikin. Mä en oikeasti tiennyt miten purkaa mun ahdistus oikealla tavalla, siispä mä tein kaikkea aivan helvetin typerää. Koitin esimerkiksi ostaa kavereita, ostamalla niille meikkejä, tarjoamalla ruoat hesburgerissa. Kait mä tuolloin uskoin, että rahalla voi ostaa ihan kenet tahansa, kunhan vaan inveistoi tarpeeksi pääomaa tarkoitusperään. Nyt, 21-vuotiaana mä varmaan ravistelisin tuota 11-vuotiasta tyttöä, kehottaisin vaikka pitämään päiväkirjaa tai keksimään uuden harrastuksen, ihan mitä vaan että tuo 11-vuotias olisi päässyt eroon noista piireistä. 

Onneksi mulla oli musiikkiharrastuksen myötä myös ne selloryhmän kaverit, joiden kanssa hengasin aina välillä. Pääosin mä olin paljon yksinäni, tai sitten vanhempien kanssa mökillä. Ei se mua haitannut, en mä edes kaivanut kavereita. Mulle riitti, että mulla oli rakastavat vanhemmat joiden kanssa me käytiikin huvipuistoissa ja ulkomailla. Niin, ja mä rakastin (ja rakastan edelleen) lukea kirjoja ja uppoutua fantasiamaailmoihin. Se on edelleenkin mun henkireikä, siten mä pääsen pakoon kaikkea sitä, mikä ahdistaa - edes hetkeksi. 

Yläasteella mä onneksi tutustuin kahteen aivan ihanaan ihmiseen, koin ensimmäistä kertaa olevani osa porukkaa ja sain myös ensikertaa kokea mitä on aito ystävänrakkaus. Mä en rehellisesti edes muista, että olenko mä koskaan riidellyt mun parhaan kaverin kanssa. Totta kai meillä on ollut kinaa, se nyt kuuluu asiaan. Puhunkin nyt sellaisesta, että "Välit poikki, en enää ikinä puhu sulle." - riidasta. Mun paras ystävä kannusti mua aikanaan hakemaan apua mun ongelmiin. 

Masennus ei ole mikään leikin asia, mä en pidä siitä miten ihmiset pitää sitä tekosyynä laiskotteluun. Mä tiedän kyllä, miltä se tuntuu kun ahdistus ottaa vallan, mutta sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Sanotaan vaikka niin, että tuntuu siltä että sydämessä on möykky, ja että se möykky hiljalleen ja salakavalasti tukehduttaa "isäntänsä". 

Alkuaikoina, mun perustunteet oli ahdistus,suru ja viha. Mä tukahdutin kaikki pienetkin ilon, ja onnistumisen tunteet syvälle. Musta oli erittäin vaikeaa saada yhtään mitään irti, koska mua ei yksinkertaisesti jaksanut kiinnostaa kukaan tai mikään. Mä tiedän, mä pistin ihmisiä koville tuona aikana, erityisesti mun vanhemmat sai kokea tuta mun vihan ja ahdistuksen. Kyllä mun äiti kerran suutuspäissään meinasi heittää mut pois kotoa, onneksi asiat saatiin puhuttua ja sain jäädä. 

Se on tosi ahdistavaa, kun ei voi olla onnellinen toisen puolesta. Vääjämättäkin tulee sellainen olo, että "taas toi onnistui, sillä ei koskaan mene mikään pieleen." Tämähän on erittäin naiivi ja typerä ajattelutapa. Me kaikki kohdataan joskus pettymyksiä, joskus suurempia toisinaan taas pienempiä. Pettymyset ja vastoinkäymiset kuuluu elämään, mutta kyllä jokaisella on siinäkin suhteessa rajansa. 

En mä koskaan ilkeyttäni ole halunnut kenellekään mitään pahaa. 10 vuotta mielenterveydellisistä ongelmista kärsineenä voin sanoa, että en mä aina voi enkä edes halua pitää sitä pahaa oloa sisälläni. Joskus on vaan päästettävä menemään ja suoltaa kaikki paska koko maailman niskaan. Sen jälkeen, kaikki on taas hyvin, ainakin hetken aikaa. 

IMG_20180514_212656586.jpg

perjantai, 9. maaliskuu 2018

Pelihelvetti

Jotenkin musta tuntuu, että aloitan jokaisen postaukseni sanoilla "Hei taas, pitkästä aikaa". Mitä sitä turhia kiertelemään ja kaartelemaan, viimeisimmästä postauksesta on kulunut jo tovi. Mun elämässä ei ole tapahtunut yhtikäs mitään kirjoittamisen arvoista. Tai musta ainakin tuntuu siltä. Viimevuoden loppupuoliskolla tein peliarvosteluja japanilaisista otome-peleistä. Joo, just niistä joita pelaa kaikki epätoivoiset ja romantiikan nälkäiset luuserit. 

No ei vaiskaan, ihan hauskaa viihdettä ne on ollut. Ainut vaan, että ne maksaa. Yksi route on sen 4€, ja noihin peleihin jää helposti koukkuun. Alkuvuodesta 2016, lähes vuoden kestäneen parisuhteen päätteeksi mä latasin ihan ensimmäisen otomepelini. Ihan mielenkiinnosta mä kokeilin, ja hupskeikkaa. Pian huomasin olevani lähes 250€ köyhempi. Kyllä, ja toi on mulle aivan helvetin suuri summa. 

Miettikää nyt, mitä kaikkea tuolla saa! Ruokaa, vaatteita, päivittäistavaroita! Mä en edes alkuun tajunnut alkavaa ongelmaani rahapelien kanssa. Tunnen itseni luuseriksi ja häviäjäksi, koska noista peleistä ei esimerkiksi voi voittaa yhtikäs mitään. Tuohon aikaan olin työtön, ja tukiakaan ei tullut mitenkään erityisesti. Mun päivät koostu pelaamisesta, ja silloin kun en pelannut, ajattelin pelaamista ja uusia story linejä, joita kääntäjät käänsi japanista englanniksi. 

Mua oikeasti harmittaa se, miten helposti oon ollut vietävissä. Miten monta tapahtumaa multa on mennyt sivu suun "kiireiltäni". Eihän mulla mitään kiireitä ollut, mä vaan halusin olla mun omassa utopistisessa maailmassa 2D miesteni kanssa. 

Muistan, kun istuin pizzeriassa ystäväni kanssa baarikierroksen jälkeen. Mä päätin avautua mun "ongelmasta", ja mikä olikaan ystäväni reaktio? "Ei sulla mitään ongelmaa ole, en ainakaan näe sitä päälle päin!" Tuon kommentin voi myös laittaa humalan piikkiin, eikä tuohon keskusteluun koskaan palattu. Ei sillä, toivon hartaasti ettei ystäväni edes muista tuota keskustelua. Riittää, että mä muistan ja että tiedostin ongelman pelaamisen kanssa ensimmäisen kerran.

Tuo ilta muutti mun elämän. Mullahan OLI ongelma pelaamisen kanssa, ja ties mihin mittakaavoihin se olisi paisunut jos en olisi myöntänyt asiaa itselleni. Hiljalleen, mä vähensin mun pelaamista. Pelasin niitä jo ostettuja tarinoita, ja askel askeleelta, mä pääsin eroon mun pakkomielteisestä pelaamisesta. 

Mä veikkaan, että jos olisin kirjoittanut peliarvosteluja pahimpaan aikaan, niin mulla ei välttämättä olisi enää lantin lanttia, ja makaisin jossain Kampin likaisella lattialla kerjäämässä rahaa ruokaan. 

Mun suhde pelaamiseen on nykyään terve. Mä pelaan ehkä kerran viikkoon, ja se riittää mulle nykyään. Lopetan aina mun arvostelut sanoihin "Pelaa vastuullisesti". Voisin varmaan mennä johonkin rahapeliyhdistykseen kertomaan mun kokemuksesta. Olen onnellinen, ettei pelihelvetti enää kontrolloi mun elämää, vaan minä itse. 

 

sunnuntai, 22. lokakuu 2017

Se huonompi tytär.

Miltä susta tuntuisi, jos sua verrattaisiin jatkuvasti sun ystäviin ja sisaruksiin? Mitä, jos sä olisit se teidän perheen musta lammas, jonka niskaan kaikki ongelmat ja vastoinkäymiset aina kaatuaisi?
Tarinan päähenkilö on Mari. Hän on 19-vuotias, juuri lukiosta valmistunut nuori aikuinen. Marin perheeseen kuuluu vanhempien lisäksi myös isosisko, sekä kissa. Marin sisko, Tinja on Maria 11 vuotta vanhempi ja opiskelee yliopistossa. 
Koko pienen elämänsä, Mari on joutunut elämään siskonsa varjossa. Hänessä nähdään aina pelkkiä vikoja, ei koskaan hyviä asioita. Masennuksen takia, lukion jättäminen kesken kävi useammin kuin kerran mielessä. Elämässä ei ollut oikein mitään sisältöä, musiikki on aina ollut Marin intohimo. Se on ollut Marille ainut tapa ilmaista itseään kirjoittamisen lisäksi. 

Vanhemmat haluavat Marista sairaanhoitajan, kun taas Mari itse kammoksuu sairaaloita ja kaikkeen siihen liittyvää täysin. Silti, hän hakee aina korkeakouluhauissa sairaanhoitajaksi ja saattaaa jopa osallistua pääsykokeisiin, sijoittuen varasijalle x. Kukaan ei koskaan kysy, että mitä Mari haluaisi tehdä, sen takia hän kärsii miltein päivittäin itku - ja ahdistuskohtauksista, jotka kestävät minuuteista tunteihin, jopa päiviin. 
Hän hakee lohtua ruoasta, se lohduttaa aina. Töiden loputtua perjantaina, Mari ostaa kaapit täyteen herkkuja, ahnehtien ne suuhunsa. Tämä toistuu myös lauantaina. Se ahdistaa Maria, salaa hän toivoo kuolevansa, jottei tarvitsisi nousta enää seuraavana aamuna. Silti, Mari pelkää kuolemaa. Hän kokee, että vanhemmat olisivat hänelle vihaisia kuoleman jälkeen. 


Siskoon Mari ei pidä niin minkäänlaista yhteyttä, he tapaavat kahdesta kolmeen kertaan vuodessa. Siskon mielestä, Marista ei ole mihinkään. Tinja arvostelee Maria päivittäin, eikä Mari jaksa sellaista. Tinja sanoo, että Mari ei tule koskaan saamaan miestä, koska näyttää rumalta, ja että Marin olisi paras keksiä jotain kehittävää elämässään. 
Kaikki taputtelevat Tinjan päätä, koska tämä on niin fiksu ja menestynyt elämässään. Marin mielestä, Tinja purkaa epävarmuutensa siskoonsa, koska ei kestäisi eikä haluaisi nähdä Marin loistavan. Tinjan mielestä, Mari on lellitty kermaperse, joka on aina saanut kaiken haluamansa. Ei pidä paikkansa. Vaikka Mari on saanut enemmän kuin Tinja, se ei tarkoita etteikö vanhemmat välittäisi tästä yhtään sen vähempää. 

Mari on erittäin väsynyt koko tilanteeseen, ja saada hyvät välit siskoonsa. Hän kuitenkin pelkää, että Tinja talloo tämän maan tasalle, kuten on aina tehnyt. Mari ei ole tarpeeksi hyvä kansalainen, sillä joutui turvautumaan te-toimiston palveluihin, kun taas Tinja pääsi yliopiston kirjastoon töihiin suhteilla. 

Mari pelkää, että hänen selkärankansa katkeaa ja että hän lopulta riistää henkensä.

Ja kyllä, tämä kertoi musta ja mun tilanteesta.