Heippa vaan kaikille!

Olen joskus saattanut mainita masennuksestani. Nyt, vuoden synkimpinä aikoina olen ajautunut ajattelemaan pahoja asioita. Mun on kauhean vaikeaa puhua näistä asioista kenenkään kanssa, joten koen että kirjoittaen on helpompi purkaa sydäntä ja mieltä. 

Mun elämässä on näennäisesti kaikki ihan hyvin. Opinnot sujuu hyvin, sain ensimmäisestä tentistä arvosanaksi kiitettävän. En oikein osannut odottaa noin hyvää arvosanaa, sillä koen että essee meni päin helvettiä. Enkä mä oikeastaan edes jaksanut lukea koko koealuetta kunnolla. Tenttiä edeltävänä iltana koin maailmanluokan romahduksen, tuntui että mistään ei tule yhtikäs mitään ja että seinät kaatuu päälle. Terveydenhoitajalle varaamani keskusteluaika siirtyi tammikuulle, toivon ja rukoilen että pysyn kasassa edes jotenkin sinne asti. Mulle kyllä tarjottiin ajan mahdollista aikaistamista, mutta valitettavasti olin juuri silloin kotipaikkakunnalla käymässä, joten tapaaminen olisi ollut mahdotonta. Vanhemmilleni en ole kertonut mitään synkistä ajatuksistani, ehkä on ihan hyvä niin. Mitäpä lapsi ei tekisi suojellakseen vanhempiaan karulta totuudelta. En oikein tiedä, kuinka he suhtautuisivat siihen että heidän pieni kuopuksensa kärsii ajoittain painajaismaisesta henkisestä tuskasta. Mikäli se riippuu minusta, niin he eivät koskaan saa tietää itsemurha-ajatuksistani. Tai ylipäätään siitä, miten paha olo minulla todellisuudessa onkaan. Tietysti he kysyvät aina, että mitä minulle oikein kuuluu. Joka kerta, onnistun hymyilemään vakuuttaen, että kaikki on hyvin, mitä nyt kärsin ajoittaisesta opiskelustressistä. 

Miksi se sydän on sitten syrjällään? Eräs elämäni rakkaimmista ihmisistä sairastaa keskivaikeaa masennusta. On vaikeaa olla tukena, kun toinen yrittää ajaa pois luotaan, vakuutellen että kaikki on hyvin. Minä näen niiden vihreiden silmien läpi, pystyn miltei tuntemaan toisen tuskan. Jos vaan voisin, niin ottaisin kaiken pahan olon pois häneltä, ja antaisin vaikka koko maailman, jotta hän voisi elää loppuelämänsä onnellisena. Suhteeseemme kuuluu läheisyyttä, ja koen että hän on minun sielunkumppanini. En ole koskaan kokenut mitään tällaista kenenkään muun kanssa, hän on erilainen kuin muut. Sellainen, jota minä arvostan ja sellainen, jonka kanssa haluaisin olla koko loppuelämäni. Kaipaan häntä aamuisin ja iltaisin, silloin kun uni ei ota tullakseen. Hän kietoo kätensä ympärilleni, suukottaa päätä ja kaulaa, silittäen minut uneen, pois arjen kurjuudesta. 

Asiat eivät järjesty itsestään, ainoastaan silloin kun ne oikeasti järjestetään. Minä olen yrittänyt auttaa ja olla tukena, mutta joskus koen että sillan toisella puolen ei ole ketään odottamassa minua. Tiedän, että moni ihminen pitää minusta oikeasti ja että minä olen tärkeä ihminen, vaikkei aina siltä tuntuisikaan. Tiedän myös, että en ole ainoa ihminen joka näin ajattelee. 

Mielenterveysongelmat ovat edelleenkin yhteiskunnassa tabu. Monet, etenkin vanhemmat ihmiset uskovat, että masennus on pelkästään laiskuutta, tai että skitsofrenia on silkkaa hulluutta. Samaan aikaan mielenterveysongelmilla kuitenkin mässäillään etenkin sosiaalisen median vaikuttajien toimesta. Ei tarvitse olla Sherlock, riittää vain että kirjoittaa youtubeen hakusanoilla "masennus", "itsetuho", "tapan itseni", niin hakutulokseksi lävähtää jos monenlaista kertojaa. Pahinta tässä on kuitenkin se, että en oikein jaksa uskoa noihin youtube-tähtien googlen tarjoamiin diagnooseihin. Kuitenkin kyseisessä skenessä viipottaa eräs surullisenkuuluisa tubettaja, joka jaksaa mainostaa mielenterveysongelmiaan joka ikisellä videollaan. Uskon, että kyseisellä henkilöllä on mt-ongelmia, mutta niistä retostelu saa minut ja monet muut voimaan erittäin pahoin. 

Tänään vietetään itsemurhan tehneiden muistopäivää. Minunkin lähipiiriini kuuluu niitä, jotka eivät vain jaksaneet enää. En ole vihainen, enkä katkera, vaan samaan aikaan onnellinen ja surullinen siitä, että he eivät ole enää meidän kanssamme tai että minulla ei ole enää mahdollisuutta soittaa tai mennä käymään heidän luonaan. Olen onnellinen siitä, että sain pitää heidät elämässäni edes sen pienen hetken. Ensin ajatus viimeisestä yhteisestä hetkestä teki pahaa, halusin itkeä ja kuolla, jättää taakseni kaiken ja tuottaa lohduttomasti surua, niinhän hekin olivat tehneet. Vuosien saatossa, olen oppinut elämään surun kanssa. Ne muistot rakkaiden kanssa, jotka lähtivät oman käden kautta lämmittävät mielessäni. En enää ajattele heitä ja heidän tekoaan päivittäin. Haluan muistaa heidät sellaisina, kuin hekin varmasti haluaisivat meidän muistavan heidät: Onnellisina.

Muistetaan siis pitää huolta rakkaista, minä ajattelin viettää sunnuntain itselleni rakkaiden ihmisten kanssa. Kuullaan lisää seuraavassa postauksessa <3. 

Veronica <3.