Muutama viikko sitten itkin onnesta. Sain vihdoin sen tiedon, jota olen odottanut jo viime vuodesta: Minut on hyväksytty opiskelemaan Jyväkylän yliopistoon kasvatustieteitä!

Tunteet on heitelleet aika radikaalisti nyt näiden muutamien viikkojen ajan. Toisinaan olen ihan innoissani, ja toinen puoli minusta on taas ihan kauhusta jäykkänä. Eniten minua pelottaa se, että "osaanko" enää opiskella. Olen lohduttautunut ajatuksella, että ehkä minulla on hitusen enemmän aikaa opiskella ja omaksua opiskeltavat asiat kuin vain huokeat 27 päivää.  Myöskin tieto maisemanvaihdoksesta helpottaa, pystyn aloittamaan uuden elämän uudessa kaupungissa. 

Asunto mulla on jo hankittu, ja menen käymään asunnolla ensimmäistä kertaa elokuussa. En ole edes nähnyt kuvia ko. asunnosta, sillä hommasin asunnon ylioppilaskylästä joka sijaitsee muutaman kilometrin päässä kampuksesta, jolla tulen opiskelemaan seuraavat 5 vuotta, jahka siis päädyn opiskelemaan maisteriksi asti. Asunto on pieni, vaivaiset 20m2, onneksi olen vähään tyytyväinen. Yhtä asiaa olen kuitenkin himoinnut opiskelupaikan varmistuttua: Ikean parisänkyä, jossa on vedettävät laatikot. Olen järkeillyt rahanmenon siten, että kun asunto ei ole kovinkaan suuri niin säilytystilakin on rajallinen. Tästä syystä on suorastaan järkevää hommata ko. sänky, juurikin niiden vetolaatikoiden takia. Niin, ja onhan  se kivempi sitten kutsua kavereitakin kylään, ettei tarvitse toista passittaa lattialle nukkumaan. 

Asuntoon saa tehdä pientä pintaremonttia ja järjestö jopa tarjoaa maalit sekä muun korjaussarjan ihan kuluitta, kuinka siistiä! Nyt pitäisi sitten ensin vaan käydä asunnossa ja ruveta miettimään kompaktia ja toimivaa sisustusta. Tavoitteenani on, että olen asunut opiskelupaikkakunnalla vähintäänkin 3 viikkoa ennen opintojen alkua. 

Tunteista vielä, olen diagnosoinut vanhemmilleni eroahdistuksen. Joka asiasta pitää vääntää ja etenkin äidin on pitänyt näyttää minulle kuinka hän on "oikeassa" ja minä väärässä, vaan koska muutan ensi kertaa omaan asuntoon. Jep, vasta 23-vuotiaana. En minä ole sitä koskaan jaksanut ajatella mitenkään nolona, ainoastaan silloin kun olen tavannut jonkun uuden tutun on ratkaisuni saattanut tuntua lapselliselta ja siltä, että olen takertunut vanhempiini. 

Asiahan ei ole näin, ei sitten ollenkaan. Vanhempani ovat tarjonneet minulle edullista asumista, eli olen toisin sanoen olen maksanut vanhemmilleni vuokraa siitä. Toisinaan, en ole suorittanut tilisiirtoa, vaan maksanut laskuja ja ostanut ruokaa. Ihan semmosta perushomaa. Vanhempien katon alla asuminen on mahdollistanut myös sen, että olen saanut rauhassa kerryttää varoja, eikä mun ole tarvinut venyttää penniä oikeastaan missään asiassa.  Tietty vanhempien kanssa aikuisiällä asumisessa on myös monia huonoja puolia, mutta jokainen tyylillään. Joillekin tämä järjestely käy loistavasti, jotkut taas lentävät pesästä heti tilaisuuden tullen. 

Työkavereita tulee tietenkin ikävä, etenkin lähintä kolleegaa, jonka kanssa vietän 7,75 tuntia päivässä viiden päivän ajan. Luulisi, että jossain vaiheessa toisen naama alkaisi vituttaa. Ihme kyllä, meille ei ole vielä tapahtunut moista. Onhan meillä vielä muutama viikko aikaa ärsyyntyä toisiimme ihan kunnolla, tuskin moista tapahtuu kun ei tähänkään mennessä ole tapahtunut. Menemme itseasiassa ensi lauantaina juhlistamaan työkaverini syntymäpäivää ravintolaan ja sen jälkeen muutamaan baariin, ehkä innostumme jopa viettämään aikaa seurahuoneella! 

Tämä postaus on hyvä päättää tähän, voi olla että laitan kuvia uudesta asunnostani ja kerron lisää mietteitä yksinasumisesta, sekä opinnoista.