Tuntuuko susta joskus siltä, että sä voisit tuhota koko maailman? Tuleeko sulle usein sellaisia ajatuksia, että sä olet nolla ja ettei sulle koskaan tapahdu yhtään mitään, kun puolestaan sun lähipiiri velloo onnellisuudessa ja sä vellot yksin sun ongelmiesi kanssa? 

Mulle tapahtuu usein näin, koen olevani saamaton, tyhmä, idiootti luuseri, josta ei koskaan tule yhtikäs mitään. Mun ongelmat juontaa juurensa ala-asteen lopulle, jolloin mua syrjittiin miltein koko luokan voimin. Joskus musta tuntui, että myös meidän opettaja oli niiden mulkkujen puolella. Mä sanoin itselleni ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana sanat, joita yksienkään huulien ei tulisi koskaan muodostaa: "Mä tapan itseni."

En koskaan sanonut noin julkisesti, vaikka mieli teki, useastikin. Mä en oikeasti tiennyt miten purkaa mun ahdistus oikealla tavalla, siispä mä tein kaikkea aivan helvetin typerää. Koitin esimerkiksi ostaa kavereita, ostamalla niille meikkejä, tarjoamalla ruoat hesburgerissa. Kait mä tuolloin uskoin, että rahalla voi ostaa ihan kenet tahansa, kunhan vaan inveistoi tarpeeksi pääomaa tarkoitusperään. Nyt, 21-vuotiaana mä varmaan ravistelisin tuota 11-vuotiasta tyttöä, kehottaisin vaikka pitämään päiväkirjaa tai keksimään uuden harrastuksen, ihan mitä vaan että tuo 11-vuotias olisi päässyt eroon noista piireistä. 

Onneksi mulla oli musiikkiharrastuksen myötä myös ne selloryhmän kaverit, joiden kanssa hengasin aina välillä. Pääosin mä olin paljon yksinäni, tai sitten vanhempien kanssa mökillä. Ei se mua haitannut, en mä edes kaivanut kavereita. Mulle riitti, että mulla oli rakastavat vanhemmat joiden kanssa me käytiikin huvipuistoissa ja ulkomailla. Niin, ja mä rakastin (ja rakastan edelleen) lukea kirjoja ja uppoutua fantasiamaailmoihin. Se on edelleenkin mun henkireikä, siten mä pääsen pakoon kaikkea sitä, mikä ahdistaa - edes hetkeksi. 

Yläasteella mä onneksi tutustuin kahteen aivan ihanaan ihmiseen, koin ensimmäistä kertaa olevani osa porukkaa ja sain myös ensikertaa kokea mitä on aito ystävänrakkaus. Mä en rehellisesti edes muista, että olenko mä koskaan riidellyt mun parhaan kaverin kanssa. Totta kai meillä on ollut kinaa, se nyt kuuluu asiaan. Puhunkin nyt sellaisesta, että "Välit poikki, en enää ikinä puhu sulle." - riidasta. Mun paras ystävä kannusti mua aikanaan hakemaan apua mun ongelmiin. 

Masennus ei ole mikään leikin asia, mä en pidä siitä miten ihmiset pitää sitä tekosyynä laiskotteluun. Mä tiedän kyllä, miltä se tuntuu kun ahdistus ottaa vallan, mutta sitä tunnetta on vaikea kuvailla. Sanotaan vaikka niin, että tuntuu siltä että sydämessä on möykky, ja että se möykky hiljalleen ja salakavalasti tukehduttaa "isäntänsä". 

Alkuaikoina, mun perustunteet oli ahdistus,suru ja viha. Mä tukahdutin kaikki pienetkin ilon, ja onnistumisen tunteet syvälle. Musta oli erittäin vaikeaa saada yhtään mitään irti, koska mua ei yksinkertaisesti jaksanut kiinnostaa kukaan tai mikään. Mä tiedän, mä pistin ihmisiä koville tuona aikana, erityisesti mun vanhemmat sai kokea tuta mun vihan ja ahdistuksen. Kyllä mun äiti kerran suutuspäissään meinasi heittää mut pois kotoa, onneksi asiat saatiin puhuttua ja sain jäädä. 

Se on tosi ahdistavaa, kun ei voi olla onnellinen toisen puolesta. Vääjämättäkin tulee sellainen olo, että "taas toi onnistui, sillä ei koskaan mene mikään pieleen." Tämähän on erittäin naiivi ja typerä ajattelutapa. Me kaikki kohdataan joskus pettymyksiä, joskus suurempia toisinaan taas pienempiä. Pettymyset ja vastoinkäymiset kuuluu elämään, mutta kyllä jokaisella on siinäkin suhteessa rajansa. 

En mä koskaan ilkeyttäni ole halunnut kenellekään mitään pahaa. 10 vuotta mielenterveydellisistä ongelmista kärsineenä voin sanoa, että en mä aina voi enkä edes halua pitää sitä pahaa oloa sisälläni. Joskus on vaan päästettävä menemään ja suoltaa kaikki paska koko maailman niskaan. Sen jälkeen, kaikki on taas hyvin, ainakin hetken aikaa.