13.4. äitini herätti minut noin aamukuuden aikaan. Mummo on kuollut nukkuessaan. Ai? Se oli muistaakseni ensimmäinen asia, jonka sain sanotuksi. Mummoni sairasti vaikeaa Alzheimerin tautia ja viimeiset vuodet elämästään hän vietti muistisairaiden yksikössä. Jos olen aivan rehellinen, niin minusta tuntuu että mummo on ollut kuolleena jo useamman vuoden, viimeiseen kolmeen vuoteen hän ei kykenyt sanomaan sanaakaan. Hän vain makasi 24/7 sängyssä, autuaan tietämättömänä maailman menosta. Kuolema oli meille kaikille helpotus, hänen ei enää tarvitsisi "kärsiä" siinä kolkossa huoneessa. Silloin, kun hän vielä oli tolpillaan puhui hän useasti kuolemasta, hän toivoi että kuolisi nukkuessaan - kuolema tosiaan oli armollinen ja levollinen. Siitä olen iloinen ja olen iloinen niistä hetkistä hänen kanssaan. Lukuisista uimahalliretkistä, vierailuista mummolassa (olen siskoni täysi vastakohta. Hän rakasti olla mummolassa yötä, minä taas inhosin. Olen aina yleisesti inhonnut yökyläilyjä, pl. hotelliyöpymiset). 

Mummo oli aina niin kiltti. On asioita joita en koskaan sanonut hänelle, mutta uskon että sisimmässään hän tiesi miten paljon hänestä oikeasti välitin. En ole oikein osannut surra, vuosia sitten ajattelin että itkisin hysteerisesti kuolinuutista, mutta ei. Kävin aamulla kävelyllä ja rannassa annoin kyynelten tulla, voi olla että asiaa auttoi Harry Stylesin "Sign of the times"-kappale. Muistan myös mummon sanoneen, ettei häntä tarvitse surra. Juhlikaa mieluummin elämää, älkää kuolemaa. Hän kertoi eläneensä hyvän elämän ja uskon häntä. Nyt tätä postausta kirjoittaessa yritän taistella kyyneleitä vastaan, sitähän sanotaan että hautajaisten jälkeen suruprosessi voi kunnolla alkaa. Minä puran ajatuksiani kirjoittaen, sekä maalaten. Ne ovat aika abstrakteja taideteoksia, mutta ehkä ne kuvastavat ajatuksia. 

Hautajaisia vietimme viime viikon lauantaina. Siellä tuli sitten itkettyä ihan useamman nessun edestä, musiikki ja se miten vaari puhui mummosta sai minut ja muut herkistymään. Meillä ei ollut kukkalaitteita, ainoastaan ruusut, sillä valitettava totuus on se, että ne kukkalaitteet heitetään roskiin tilaisuuden jälkeen, ellei niitä oteta mukaan. Mummon uurna lasketaan tätini viereen, hän menehtyi 9-vuotiaana keuhkokuumeeseen. En koskaan nähnyt häntä (obviously), mutta kuvista näkee että meillä on samanlaiset hiukset. Hänellä hieman tummemmat kuin minulla, mutta silti yhtä laineikkaat. 

Lääkäriin on vielä kolmisen viikkoa aikaa. Olen jo kirjoittanut kolmisen sivua vaivoistani ja huolistani. En tiedä, pidetäänkö minua jotenkin extrana vai hysteerikkona, vaiko molempina. Totta kai olen huolissani itsestäni ja omasta jaksamisestani, niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin. Hah, olenpa ollut jokseenkin aktiivinen tämänkin blogin puolella, edellisestä postauksesta ei ole kulunut vuotta. Ehkä jossain vaiheessa käännän uuden sivun elämässäni ja aloitan uuden blogin jossain toisessa palvelussa. Blogspot olisi tuttu ja turvallinen vaihtoehto, mutta toisaalta..pidän vuodatuksesta. Vielä kun jaksaisin tehdä tälle tylsähkölle ulkoasulle jotain, tai jos jaksaisin ottaa jotain kuvia elävöittääkseni tätä blogia. No, ehkä joskus. 

Pitäkää itsestänne huolta ja pysykää terveinä! 

Veronika. 

PS. Blogi täyttää 10.5. 6 vuotta :) Jännää miten nopeasti aika kiitää. Vastahan olin 21-vuotias ja täytän kesällä 27. Vaikka tämä internetpäiväkirja on ollut hyvin epäaktiivinen (viime vuonna kirjoitin tasan yhden postauksen), on tänne silti kiva aina purkaa tuntoja ja ajatuksia.