Rehellisesti en muista, että milloin viimeksi olisin ollut näin väsynyt. Varmaankin huhtikuussa, kun olin ensin hereillä 19 tuntia, käyden pääsykokeissa ja matkustaen yhteensä kyseisen rulianssin vuoksi. Jos totta puhutaan, niin tein samanlaisen reissun 10.-11.6. välisenä aikana. Kävin siis soveltuvuuskokeissa, ryhmätilanne meni varsin mukavasti, mutta yksilöhaastattelu oli täyttä kidutusta. Onneksi mulla on melko selvät sävelet sen suhteen, että mitä teen jos en pääse yliopistoon. Näillä näkymin pääsisin vuodeksi töihin infopisteelle, palkkahan ei ole mikään maailman paras, mutta kyllä sillä itsensä ja kissansa elättää. 

Oon myös miettinyt sitä, että onko varhaiskasvatus sittenkään mun juttu. Nämä ajatukset on vallannut mun mielen yksilöhaastattelun vuoksi. Joo, totta kai niiden pitää olla neutraaleja - ja tuossahan myös testataan sitä paineensietokykyä. Jos mä pääsen yliopistoon, niin mä en siltikään tiedä, että olisinko mä sittenkään onneni kukkuloilla. 

Olisinko mä onnellinen jollain toisella tavalla? Mitä jos uusi vuosi toisi mulle mahdollisuuden uuteen seikkailuun? Mitä jos mä löytäisin itselleni kumppanin, johon mä voisin luottaa ja rakastua? Mä kaipaan rakkautta, yleensä mä kiistän kaikki mun tunteet. Parempi olla yksin, kuin kaksin. Kykenenkö mä tekemään ketään onnelliseksi, ja kuinka kauan tuollainen suhde ylipäätään kestää? Olisinko mä onnellinen? Mitä enemmän mä mietin tätä asiaa, sitä enemmän mä toivon, että mä menisin töihin. Ehkä musiikkikasvatus olisi mulle se juttu. Mä olen kuitenkin harrastanut musiikkia 20 vuotta, miksen mä kokeilisi siipiäni sillä saralla? Mulla olisi vuosi aikaa verestää teoriat ja kappaleet priimakuntoon. 

Mä täytän sunnuntaina 22. Neljä vuotta sitten, mulla oli aivan eri ääni kellossa. Musta oltiin koulimassa kevään 2015 ylioppilasta. Mä sain lakin ja rahaa, paljon rahaa. Musta piti tulla joku valtion virkamies, mutta toisin kävi. Tässä mä istun, lapsuudenkodin huoneessa kirjoittaen tätä postausta. Ehkä ensi vuonna teille kirjoittaa maailman onnellisin tyttö. Mä uskon, että mä kuitenkin ottaisin sen koulupaikan vastaan, jos sitä tarjottaisiin mulle. Ajatus muutosta ahdistaa, onko paikkakunta x sittenkään niin kiva paikka? Voiko musta koskaan tulla hyvää varhaiskasvattajaa? 

Olen päättänyt, etten märehdi moista asiaa liikaa. Mä aiheutan itselleni ainoastaan vatsahaavan liiallisella stressillä. Olisihan tolla muutolla suuri vaikutus mun elämään. Uudet kaverit ja kuviot, uusi paikkakunta. Mun ajatukset on vielä niin sekavia, että ota niistä selvää. Tosin, lupaan kertoa että mikä tämän tarinan lopputulema on. Pääsenkö, vai enkö pääse.