..Tai mikä jos mikään ei enää tunnu miltään? 

Istuin lauantaina ruokapöydän ääressä ja mietin elämää. Miten omaa jaksamistani, miten oikein jaksan opiskella kun en oikein jaksa tehdä enää mitään? Miten tulen koskaan valmistumaan, jos tahti on tämä? Minulla olisi kahdeksan viiden opintopisteen kurssia suorittamatta. Tunnen oloni kuitenkin todella laiskaksi ja väsyneeksi. Olen pohtinut jo usean kuukauden ajan sairaslomalle jäämistä, sitähän minulle ehdotettiin jo keväällä 2020, mutta silloin en kokenut tilanteen olevan niin paha, kuin mitä se on nyt. Tietysti se, että suoritan kursseja 100% etänä vaikuttaa todella paljon jaksamiseen. Vaikka koen olevani introvertti, kaipaan silti sosiaalisia kanssakäymisiä. Onneksi mulla on kuitenkin kavereita tässä samassa talossa, joten en kuitenkaan koe olevani yksinäinen. 

Internet on jännä paikka. Viime helmikuussa uskaltauduin vastaamaan erääseen jodlaukseen, jossa etsittiin kavereita. Seuraavana päivänä olinkin jo uusien tuttavieni kanssa lounaalla yliopiston ruokalassa. Olen valmis tekemään paljon näiden ystävien vuoksi, jotta he olisivat onnellisia. Eerika ja Amanda ovat minulle kaikista läheisimpiä, ensimmäisenä mainittu asuu samassa talossa. Minä asun 3. kerroksessa ja hän 8. kerroksessa ja hän käy luonani melko usein kahvilla, tai sitten vaan juttelemme asioista syöden sipsejä. Kävimme myös viime viikolla elokuvissa ja olemme taas menossa perjantaina elokuviin. Ihan hauskaa oikeastaan, aina sielunkumppanuus ei tarkoita rakkautta sanan romanttisessa merkityksessä, vaan joskus sielunkumppani voi olla myös läheinen ystävä. 

Ystävyydestä puheen ollen. Katkaisin välit erääseen läheiseen ystävään kuuden vuoden ystävyyden jälkeen, olimme tunteneet toisemme 25 vuotta, mutta lähennyimme vasta vuonna 2016. Nyt kun ajattelen tuota suhdetta, niin se oli jo hyvin myrkyllinen jo usean vuoden ajan. Muut kaverit olivat jo muuttaneet pois minun kirjoitettuani ylioppilaaksi ja hän oli periaatteessa "ainut", jonka kanssa viettää aikaa kotipaikkakunnalla. Ei sillä, meillä oli oikeasti todella mukavaa ja nautin hänen seurastaan, hän on ekstrovertti kun taas minä olen varautunut introvertti. Olimme siis toistemme vastakohdat, mutta tulimme silti hyvin toimeen. 

Ihmissuhteet eivät ole aina helppoja ja tämä ex-ystäväni oli välillä haastava tapaus. Totta kai minäkin osaan olla hankala, minussakin on vikaa, mutta en ainakaan raivostu toisen onnistumisesta tai nauti toisen ihmisen nöyryyttämisestä julkisella paikalla. En myöskään harrasta mykkäkoulua, joka on ehkä pahin vallankäytön välineistä tai syyllistä muita omista virheistäni. Hän myös miltei onnistui rikkomaan erään toisen tärkeän ihmissuhteen "mielipiteillään" ja sanomisillaan. Hän "aiheutti" sen, että rupesin "inhoamaan" tiettyjä ihmisiä vaan sen takia, että hän inhosi heitä. Lainausmerkit sen vuoksi, että jokainen meistä on vastuussa omista tekemisistään ja sanomisistaan. 

Tuntuu niin hölmöltä ja samaan aikaan vapautuneelta, että olen vihdoin päässyt pois tuosta ihmissuhteesta. On kuitenkin myönnettävä, että silloin kun tilanne oli akuuteimmillaan mietin että pitäisikö minun vain laittaa hänelle viestiä, sanoa että olin väärässä ja anella anteeksiantoa. Luojan kiitos en toiminut näin, vaan pidin pääni ja annoin hänen mennä. Joskus suurinta rakkautta on se, että päästää sen ihmisen menemään, vaikka miten paljon häntä rakastaisit. Tietysti jotkut asiat muistuttavat hänestä ja silloin tulee tunne, että pitäisikö lähettää hänelle tämä kuva/linkki hänelle, mutta sitten muistan että en voi, tai enemmänkin että en saa enää ikinä mennä mukaan tuohon suhteeseen. 

Tiedän E, että käyt aina välillä lukemassa tätä blogia. Toivon sinulle vilpittömästi kaikkea hyvää. 

Mukavaa maanantaita kaikille, 

Veronika.